|
Kuvia juhlasta
Erkki Kanerva 27.05.2006
PIHLAJAVEDEN KOULU 100 VUOTTA
Arvoisat Pihlajaveteläiset Hyvät ystävät
Puolenkymmentä vuotta sitten olin
kutsuttuna Enon kunnan Ahvenisen koulun satavuotisjuhlassa. Sata vuotta
täyttäviä kouluja on nyt paljon. Siellä Enossa tämän vastaavan
puheenvuoron käytti elokuvaohjaaja, tuottaja Markku Pölönen. Hän
muisteli oikeastaan vain koulutaksia ja talonmiestä, mutta ymmärsin
hänen tarkoittaneen, että hän sai elämäneväänsä juuri siitä koulusta ja
siitä kyläyhteisöstä. Kuten tiedätte, Pölönen on menestynyt ja palannut
lapsuutensa maisemiin, tuonut tuotantonsakin sinne.
Se Ahvenisen koulu on jonkin aikaa ollut
lakkautusuhan alla. Kiitos Jarmo Ruhasen ja hänen esikuntansa, nyt
juhlitaan satavuotiasta koulua, ei mietitä sen lakkauttamista.
Kun sain tämän arvostamani tehtävän joku
viikko sitten Jarmo Ruhaselta, ajattelin soittaa Askolle tai Korkealan
Mikolle ja kysyä, miten se meidän koulu oikein meni.
Siitä on kuitenkin viisikymmentä vuotta.
En soittanut kenellekään.
Alakouluoli Maanmiesseuran talolla, siinä
Pakkalan mäellä, miltei kauppaa vastapäätä. Aamun ensimmäinen tehtävä
oli kantaa puita ja lämmittää uunit. Silloin koulua pidettiin ja
käytiin lauantaisinkin. Lauantain lukujärjestys meni näin: uskonto -
laskento - lukeminen - laulu. Lauantai oli muita koulupäiviä lyhyempi.
Viisikymmentäluvulla ei ollut koulukyytejä.
Kaijanmäen Mikko hiihti kouluun, kahdeksan kilometriä sivu. Kaijanmäen
Mikko oli meidän ikäluokan paras hiihtäjä. Ruutiaisen Sisko, tai Esan
Sisko niin kuin meillä kotona sanottiin, oli pesäpallossa hyvä. Parempi
kuin kukaan meistä pojista. Korkealan Mikko ja minä kiusasimme
alakoulun opettajaa, Mäenpään Kaisaa muuraamalla kuoriperunat lusikalla
ennen kuin tämä ennätti valvoa kuorimisen. Tuossa Ainon pellolla oli
sammakkolampi, missä me seurasimme sammakonpoikien kehitysvaiheita.
Palokkaan Anni oli meille äidillinen
keittäjä. Palokkaan Annille tuotiin syksyisin ämpärillinen puolukoita.
Niistä hän laittoi maukasta puolukkapuuroa. Palokkaan Mikko Kalasti
Köminjärvellä.
Koulun laajentamisesta muistan jonkun
isää kovasti huolestuttaneen pakkasvahingon ja sen, että en ymmärtänyt,
miksi betonivaluun pannut kivet piti ensin pestä. Laajennuksen valvoi
silloin hämeenlinnalainen Ensio Leppälä. Leppälä asui meillä
kortteeria. Kun teeskenteli nukkuvansa, saattoi kuulla sotajuttuja.
Meillä kotona ei puhuttu sodasta. Leppälän Ensio kannusti Eineä
yliopisto-opintoihin, vaikka kotona pelättiin velkaantumista. Leppälät
perhekin muutti sittemmin Pihlajavedelle. Telle ja Jussi olivat
parhaitakavereitani. Radiosta tuli Kalle Kustaa Korkin seikkailut.
Nämä asiat panin muistiin sinä iltana kun
Jarmo Ruhanen soitti.
Arvoisat oppilaat, hyvä juhlaväki
Tämä koulu on aina ollut enemmän kuin
koulu, vielä nytkin.Viisikymmentäluvulla kylän keskipiste oli
tässä.Raittiusseuran elokuvakone pyöri täällä, kaatuneiden omaisten
muistojuhlaa ja äitienpäivää vietettiin täällä. Kunnan kokouksia
pidettiin koululla. Tuostakeskimmäisestä ovesta käytiin kylän pankkiin.
Isä maksoi meille kahdeksalle lapselle työsuorituksia vastaan
kahvirahana viisikymmentä penniä kuukaudessa. Sodan jälkeen kahvin
saantia säännösteltiin eikä lasten ollut muutenkaan hyvä juoda kahvia.
Opettaja Korkekala merkitsi ne pennoset säästökirjaan. Opeteltiin
säästämään.
Koulu kaikkine oheistoimintoineen loi
sitä arvopohjaa, joka on meidän ikäluokkamme kantanut. Kodilla ja
koululla oli yhteinen tavoite, kasvattaa seuraava, vastuunsa kantava
sukupolvi. Kaupunkiyhteisöissä synnytetty kiista kodin ja koulun
rooleista tuli kolmekymmentä vuotta myöhemmin eikä koskaan tullut tälle
kohdalle taivasta.
KorkelanUrho oli paitsi opettaja, myös
kavereidemme arvostettu isä. Häntä me lapset katsoimme ylöspäin. Hän
oli meille auktoriteetti, tekemättä siitä minkäänlaista numeroa. Hän
tiesi ja osasi, myös tuolla pojille tärkeässä veistoluokassa. Kun
urheilutunti päättyi Kaakkovuoressa, kokoonnuimme mäen alle katsomaan,
kun opettaja laski viimeisenä sen vaativan mäen kauhtuneilla
puusuksillaan puvun housut lepattaen. Hän ei pyytänyt eikä vaatinut
arvostusta, tuskin nauttikaan siitä, mutta ansaitsi sen.
Kuten tiedätte, tein lähes neljän
vuosikymmenen virkamiesuran poliisina, sosiaalikosmetologina.
Erityisesti yhdeksänkymmentäluvulle tultaessa aloin pohtia periytyvää,
kumuloituvaa syrjäytymistä. Tein monta vuotta vapaaehtoistyötä
tukemalla syrjäytymisvaaraan joutuneiden nuorten ponnisteluja elämän
alkuun. Uskon oppineeni, tai ainakin havainneeni jotakin enemmän kuin
yhdelläkään lukuisista virkatutkintokursseistani.
Ymmärsin, että ihmisen tulevaisuuden
kivijalka rakennetaan kymmenen, kahdentoista ensimmäisen ikävuoden
aikana. Ne elämäneväät kerätään kodin, koulun ja yhteisön saumattomasta
yhteistyöstä.
Pihlajaveden koulu on aina ymmärtänyt
yhteisöllisyyden merkityksen.
Toivon parhainta menestystä nyt
lukuvuotensa päättäville oppilaille ja juhlivalle koululle.
Kuvia juhlasta |
