ITSENÄISYYSJUHLA, Pihlajavesi 6.12.2007

Opettaja kysyi koulussa, miksi itsenäisyyspäivää vietetään. ”Suomen itsenäisyyden muistoksi”, muuan poika vastasi. Hän kai ajatteli, että kaikkia suuria juhlia vietetään aina jonkin asian muistoksi. Onneksi vastaus oli väärä. Tänään, joulukuun kuudentena itsenäisyytemme ei ole muisto vain, vaan täyttä totta.  Syntymäpäiväsankarimme Suomi täyttää tasan 90 vuotta. Keskuudessamme on vielä niitä - mm. 96-vuotias setäni - , jotka muistavat hyvin itsenäistymisemme.

    1 000 vuotta sitten Suomea kutsuttiin Finlandiaksi, sananmukaisesti ”lo-pun maaksi”, joka oli niin kaukana, että sen jälkeen ei ollut enää mitään. 900-luvulta lähtien tänne tuli kristillisiä vaikutteita. Pian idän sekä lännen kirkko alkoivat kilpailla Suomesta, sillä olimme viimeinen alue Euroopassa, joka ei kuulunut kummallekaan kirkolle. Kilvan voitti lännen kirkko 850 vuotta sitten, ja Suomi liitettiin Ruotsiin n. 700 vuodeksi. Sen jälkeen kuuluimme Venäjään 100 vuotta. 6.12.1917 Suomesta tuli itsenäinen valtio. Siinä 90-vuotinen, lyhyt itsenäisyytemme historia. Miten Suomi-äitimme itse tämän sanoisikaan? Ehkä jotenkin näin: ”Olen kahdesti eronnut, ensin Ruotsista ja sitten Venäjästä. Perheemme päänä on ollut kuningas, tsaari ja presidentti. Nyt olen itsellinen ja käytän omaa nimeäni”.

   Suomi ei itsenäistynyt sattumalta. Suurmiehemme korostivat kansamme omaleimaisuutta. Heillä oli palava halu tehdä Suomesta itsenäinen. Aseinaan heillä oli luja itsenäisyystahto ja suomen kieli. 90 vuotta sitten maa-perä oli muokattu itsenäisyyden tulla. Suomi sai itsemääräämisoikeuden, suurimman ajallisen ja kansallisen arvon ja sen symboliksi siniristilipun. 

    Itsenäisyytemme ei ole aina ollut niin itsestään selvä asia kuin se nyt on. Suomen oli lunastettava itsenäisyytensä taistellen. Taistellen se on ollut myös pidettävä. Se on ollut kohtalomme. Talvisota alkoi 30.11.1939 sotaa julistamatta Helsingin terroripommituksella. Sen I uhri oli 7-vuotias Armi. 105-päiväisen talvisodan jälkeen Suomen oli vielä jatkosodassa vakuutettava Neuvostoliitto siitä, että halusimme todella pitää vapautemme. Te arvon lotat ja veteraanit teitte sen mahdolliseksi. Taistelitte ylivoimaista jättiläistä vastaan kuin Daavid kivilinkoineen mahtavaa Goljatia vastaan. Kun muu maailma löi vetoa, montako päivää Suomi kestäisi, te taistelitte. Te tiedätte, miten hiuskarvan varassa Suomen kohtalo monesti oli. Kestitte mm. Siiranmäen, Tali-Ihantalan ja Vuosalmen ankarat taistelut. Tiesitte, että jos vihollinen olisi päässyt linjojen läpi, Suomi olisi ollut mennyttä. Teitte mahdottomasta mahdollisen ja uskomattoman urotyön. Te ette hävinneet sotaa, vaan saavutitte loistavan torjuntavoiton. Teidän sitkeytenne ja itsepäisyytenne ansiosta olemme nyt itsenäisiä. Kunnioittava kiitos siitä teille, te kunniakansalaiset! Jos olisitte jättäneet paikkanne, viimeistään Pohjanlahden rannalla olisi loppunut Suomi ja sen itsenäisyys. Suomen säilyminen itsenäisenä oli ihme. Jumala auttoi. Muistetaan tämä aina.

    Isänmaamme vapaus on kalliisti lunastettu. Sodissamme kaatui tai katosi lähes 100 000 suomalaista ja lähes 60 000 haavoittui. Pieni Pihlajavesikin koki erittäin raskaat menetykset. Kaatuneita oli täällä suhteellisesti eniten. Tuonne ratapihalle pudotetut 30 pommia surmasivat kolme siviiliä. Uhrin ansiosta lippu liehuu täälläkin. Vapaus on vain siitä herkkä arvo, et-tä sen merkitys ymmärretään täysin vasta sitten, kun sitä ei enää ole. Siis liian myöhään.

    Sota-ajan eläneillä on muistonsa tuosta ajasta. Me silloiset lapsetkin muistamme jotakin. Talvisodasta muistan pommikoneiden pelottavan jylyn kotimme yllä ja rintamalle lähettyjen ruoka- ja vaatepakettien pakkaus-talkoot. Isäkin oli talvisodassa. Hän palaisi sieltä terveenä kotiin.

    1.6.1944 isän oli lähdettävää uudelleen rintamalle. Muistan tuon kauniin aamun. Juttelimme opettajaisäni kanssa kotiportailla. Luvassa oli kesäloma hänen kanssaan. Hän lauloi laulun ja sanoi lähtevänsä sotaan. Sanoi vielä minulle, 7-vuotiaalle esikoiselleen, että ellei hän palaisi, minun oli huolehdittava äidistä ja sisaruksista. Sitten hän lähti. Näin silloin isäni viimeisen kerran. Kuukauden päästä tuli tieto, ettei isä tule enää kotiin. Ei edes ruumiina. Tuli vain kello, sormus ja lompakko. Äiti oli yht’äkkiä sotaleski ja me viisi pientä lasta sotaorpoja. Kaikki oli hetkessä toisin. Tuntui pahalta, kun itkevää äitiä ei osannut lohduttaa kuin nojautumalla häneen. Jouduimme myös muuttamaan pois koululta isän virka-asunnosta uuden opettajan tieltä. Asuntoa ei tahtonut löytyä, koska talot olivat täynnä siirtolaisia. Asetuimme aluksi äidin kotitalon saunakamariin ja sitten itse taloon. Surua lisäsi nuorimman veljeni kuolema ja sisareni sairastuminen tuberkuloosiin.  

Äidin taakka oli raskas. Hänen oli kannettava isänkin osa. Katselin monesti murheellisena, kun hän huuhtoi pyykkiä purossa kylmästä sinistynein käsin. Onneksi äidillä oli osaavat kädet ja ompelukone. Niillä hän teki vaatteet meille ja naapureille. Kangas käytettiin moneen kertaan. Jouluna saadut äidin ompelemat housut, villasukat ja lapaset olivat ainoat ja mieluisat lahjat. Muuta ei osannut odottaakaan. Äiti oli meille kaikki kaikessa. Hän teki kaikkensa meidän eteemme. Hän oli äideistä parhain. Hän huolehti meistä hyvin.

    Nykyisen mittapuun mukaan meiltä sotaorvoilta puuttui paljon. Puuttui miehen malli. Ei ollut myöskään kuraattoria tai psykologia paijaamassa. Kun oli paha olla, sinulla oli paha olla. Se oli sinun ongelmasi, jonka kanssa sinun oli vain elettävä. Mutta meillä oli jotakin sellaista, joka monelta lapselta tänään puuttuu: äidin lämmin ja turvallinen syli sekä hänen kätensä ympärilläsi. Se oli turvapaikka, paras paikka maailmassa. Toivon ja rukoilen sydämestäni, ettei teidän lasten tarvitsisi ikinä kokea mitään vastaavaa. Sota on hirvittävä asia.

    Sota vei isän, mutta jätti vapaan, itsenäisen isänmaan. Aikaa myöten ymmärsi, että julma sota vaati aina veronsa ja uhrinsa. Pohdin usein, miksi isäni ja setäni olivat kotikylämme ainoat kaatuneet. Ei jaksanut ajatella, kuten pohjalainen sotaleski, joka talvisodan aikana miehensä sotilasavustusta nostaessaan sai kuulla miehensä kaatuneen. Hetken mietittyään tämä kahdeksan lapsen äiti sanoi: ”20 vuoden kuluttua minulla on antaa neljä uutta miestä puolustamaan isänmaata. Tällä kertaa ei ollut antaa kuin mieheni.”  Toimistoon tuli syvä hiljaisuus. Suomessa oli tällaisia sankariäitejä. Sellaiseksi luen oman äitinikin. Ihmettelen hänen jaksamistaan.      

     Sodat jättivät jälkeensä n. 30.000 sotaleskeä ja 50 000 sotaorpoa. Yhteistä meille kaikille oli ainainen pula rahasta, ruoasta ja vaatteista. Eniten pelkäsimme äidin sairastumista. Se olisi ollut katastrofi.      

     Suomi oli sotien jälkeen ainoa 1900-luvulla itsenäistyneistä Euroopan maista, joka säilytti itsenäisyytensä. Vain kolme sotivan maan pääkaupunkia jäi valloittamatta: Helsinki, Lontoo ja Moskova. Suomi piti myös ainoana maana kunnia-asianaan tuoda kaatuneet kotiseudulle haudattaviksi. Kaatunuttakaan veljeä ei jätetty. 

    Nyt Suomi on maailman eturivin maita. Se on autoiltu, ammuttu, painittu, juostu, heitetty, hiihdetty ja hypätty maailman huipulle. Te perus-koululaiset olitte juuri ykkösiä PISA-tutkimuksessa. Ja meitä suomalaisia on vain 1/1200 maailman väestöstä ja suomea puhuu vain suomalainen.

    On etuoikeus olla suomalainen.  Suomi on hyvä maa. Paras maa maailmassa. Eiköhän yhdytä pienen eppuluokkalaisen toivotukseen, jonka hän häkeltyneenä kajautti koululle päivänavausta pitämään tulleelle papille: ”Moi, pappi! Pidä lippu korkealla!” Niin todella! Pidetään mekin lippu korkealla itsenäisyytemme juhlavuotena ja aina ja iloitaan itsenäisestä ja vapaasta Suomesta. Kaikkivaltias, armollinen Jumala isänmaatamme siunatkoon.

Hannu Välimäki