Pihlajaveden kappeliseurakunnassa on kahtena vuonna vietetty suuria juhlia, joille ei ollut tarvetta etsiä syitä. Aika toi ne tullessaan: pian vuoden -95 alettua oli kappelin perustamisjuhla, ja viime vuoden historiallinen aihe oli uuden kirkon 125. syntymäpäivä. Tänä vuonna juhlitaan kylän voimin rakennettua kirkkovenettä, ja ehkäpä kirkotkin antavat siihen jälleen aihetta, mikäli kauan odotetut remontit toteutuvat. Näiden erityisten lisäksi on moni perinteinen ja tuttu, kirkko- ja kalenterivuosien tuoma tapahtuma muodostunut juhlaksi, joka on saanut myös julkisuutta runsaasti.
Juhlat ovat olleet aitoja, niitä ei ole tarvinut erikseen sellaisiksi mainita. Vähän tehdyn makua on mielestäni ollut siinä nimityksessä, minkä kirkkomme jumalanpalvelus sai käynnissä olevan uudistustyön eräässä vaiheessa: Jumalan kansan juhla. Ehkä näin voidaan kuvata jumalanpalvelusta yleensä, mutta viikottaisena tapahtumana se ei voi sitä olla. Kirkonmenojen tehtävänä ei ole luoda juhlatunnelmaa silloin, kun juhlaan ei mitään tiettyä syytä ole, vaan viikottainen jumalanpalvelus ylläpitää kylän ja seurakunnan jatkuvaa rukousta. Ei seurakunnan toiminta ole siirtymistä juhlasta toiseen, vaikka sellainen kuva saattaa sivummalta katsoen helposti muodostuakin. Suurimmalta osaltaan tämäkin on arkea ja pienimuotoista, yksinkertaista, itseään toistavaakin elämää. Ihan tavallista elämää, ja nimenomaan siitä kirkko on ammentanut voimansa, joka on kantanut sen yli vuosisatojen. Juhlat ovat niveltyneet siihen, niiden varaan ei voi elämänsä sisältöä rakentaa sen paremmin yksityinen ihminen kuin mikään yhteisökään.
Muuan kirkon arkeen kuuluva toimi - joka toki useimmiten luonnostaan kasvaa aina juhlan mittoihin asti -on rippikoulu. Se mielletään nykyään kesään kuuluvaksi, mitä rippikoulu pääasiassa on muutaman vuosikymmentä ollutkin. Rippikoululeiristä on tullut tuttu kesävieras myös Pihlajavedellä, ja jälleen se asettuu Leirisaareen kesäkuun alkupuolella. Rippikoulua pidetään kuitenkin myös muina vuoden aikoina, itse olen tänä vuonna jo kerran ollut vetämässä rippileiriä Riihon koululla Haapamäellä. Se oli ns. hiihtolomarippikoulu, jonka konfirmaatiojumalanpalvelus toimitettiin Keuruun kirkossa. Tämän kirjoituksen otsikko viittaa tuolloin pitämääni saarnaan, joita viimekertaisen kokeilun jälkeen rohkaistiin edelleenkin julkaisemaan Aisapuussa.
Arki rakentaa ne sillat Jumalan Sanalle, joita pappi tarvitsee saattaakseen asiansa pienimmilläänkin melkein kahdentuhannen vuoden takaa edes jotenkin tämän ajan kamaralle. Arjesta on kotoisin myös pieni kertomus saarnan alussa. Sitä tarkennettakoon lukijoille sen verran, että kyseinen tapaus on sattunut Pihlajavedellä, ja päähenkilön nimeksi mainittiin "Vanha Kostamo", olisiko ollut Toivo. Konfirmaatiosaarnan myötä toivotettakoon kesä ja kesäasukkaat jälleen tervetulleiksi joukkoomme, myös rippikoulu!
SAARNA KONFIRMAATIOJUMALANPALVELUKSESSA
KEURUUN KIRKOSSA 9.3.1997 klo 10
4. paast.ajan sunnuntai
II vuosikerran evankeliumi Joh. 6: 24-36
Minulle kerrottiin viikolla juttu, joka sai auringon paistamaan sateisenakin päivänä. Pienehkössä maalaiskylässä asui tilallinen, jolla hevosen sijasta oli jo traktori, Pikku-Valmet. Täällä lienee paikalla monia, jotka hyvin muistavat, millainen tuo pieni kone oli - sitä kutsuttiin "Piikkilangan kiristäjäksi". Nimi tuli siitä, että sen vähäinen teho riitti kiristämään piikkilangan suoraksi, mutta ei enää vetämään sitä poikki. Tällä pikkutraktorillaan isäntä teki metsätöitä ja keräsi paitsi omansa, myös naapureiden puita. Mies oli luonnoltaan hyvin temperamenttinen, ja häneltä tahtoivat palaa päreet heti, jos jokin asia ei sujunut juuri siten kuin hän halusi. Kun sitten vaatimattoman koneen voimat eivät aina riittäneet, mies saattoi suutuspäissään ottaa käteensä halon tai sopivan karahkan ja hakkasi sillä traktoriaan - punaiset suojapellit olivatkin lopulta aika lommoilla.
Tätä miestä muisteltiin sitten eräässä miesporukassa, joka istui iltaa. Paikalle sattui asianomaisen poika, joka vahvisti kertomuksen aivan todeksi. Isä todella hakkasi kiukuissaan konetta, jos ei työ sillä onnistunut, mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Poika kertoi, että oikein pahasti hermostuessaan isä vielä puri sitä renkaaseen!
Suomi on väärällään kertomuksia siitä, mitä turhautuminen on saanut ihmisissä aikaan, eivätkä jäljet useinkaan ole ollenkaan näin hauskoja. Suuri osa näistä tarinoista on kuultu tuomioistuimissa ja muistotilaisuuksissa, melko paljon niitä tietävät lääkäritkin. Taustoilta löytyy hyvin ymmärrettäviä syitä, mutta ihmetystä herättää se, miten joskus ulkonaisesti vähintäänkin kohtalainen elämä ajautuu niin katkeraan umpikujaan, että sen normaali hallinta katoaa. Mahdollinen menestyskään ei ole riittänyt, vaan on tuonut mukanaan turhautumisen. Kaikkien luonne ei ole löytänyt rengasta, mihin iskeä hampaansa, ja yksi pimeä hetki on vaurioittanut koko jäljellä olevaa elämää, joskus toistenkin elämää.
Tämän päivän evankeliumin ihmiset olivat juuri kokeneet, miten Jeesus suhtautui ymmärtävästi heidän inhimillisyyteensäkin, ihka luonnolliseen nälkään. Kenenkään niistä, jotka olivat pitkän matkan seuranneet kuuluisaa opettajaa, ei ollut tarvinut poistua paikalta nälkäisenä; taustalla on Jeesuksen tekemä tuhansien ihmisten ruokkimisihme. Se ei kuitenkaan riittänyt kansalle, se vaati enemmän ja etsi sitä varten Jeesusta. Hänet sitten tavoittaneille toinen kierros saattoi kuitenkin tuottaa pettymyksen: Mestari ei toistanut jo kertaalleen koettua. Tarjolla oli tällä kertaa vain varoitus tiestä, joka johtaa lopulta turhautumiseen. Päivän teksti kehottaa etsimään jotain aineellisia arvoja kestävämpää elämän eväiksi.
Kristillinen näkemys ihmisen vapaudesta nousee oikeastaan vastakohdastaan. Arkikielen tarkoittamaa vapaata ihmistä ei itse asiassa ole. Todellinen vapaus on löydettävissä vain ihmisyyden rajoitusten sisäpuolelta. Sitä on haettava etsimällä koko ajan niitä mahdollisuuksia, jotka itsekunkin elämä antaa. Näennäiset, omista ja toisten ennakkoluuloista nousevat rajat on ylitettävä, mutta samalla on muistettava, että yhden tytön tai pojan, miehen tai naisen elämä ei riitä kaikkeen. Näiden kysymysten parissa aineellisessa mielessä lienevät askarrelleet kaikki rippikouluikäisten vanhemmat jossain vaiheessa. Kaiken kun pitäisi tapahtua niin nopeasti, kaikkea pitäisi saada ja heti - kaikenlaista pitäisi päästä kokemaan.
Vanhempien ja kummien kristillisessä kasvatustehtävässä tärkeä sijansa on sillä, että nuorten ihmisten oman elämän etsimistä ei saisi kahlita, ei edes omasta mielestä toivottavan kehityksen perusteilla. Vielä keskeisempää kuitenkin on, että myös elämän rajallisuudesta ja vapauden alueesta syntyisi terve ja kokonainen käsitys. Elämään kyllästyminen tulee siitä, että omat aikaansaannokset eivät tyydytä itsessään tai niiden vuoksi joutuu kokemaan huonommuutta ja alemmuutta suhteessa toisiin ihmisiin. Oman itsensä takia turhautuu aivan yhtä helposti, kun ei saavuta samaa kuin toiset, ei edes omia ihanteitaan. Näihin hetkiin auttaa aineellinen apu vain harvoin - parempi traktori on vain näennäishoitoa tosissaan turhautuneelle.
Kestävämpää evästä kuvatunlaiseen nälkään Jeesus kutsui elämän leiväksi. Olennaista siinä hänen mukaansa on aidoksi koettu Jumalan vakuutus, että yhdenkään ihmisen elämä ei ole toista huonompi sen takia, että se omasta mielestä tuntuu sellaiselta. Osoituksena siitä Jeesus viittaa itseensä ja opetuksiinsa, peitellysti ehkä jo omaan kohtaloonsakin ihmiskunnan pelastajana. Vaikeaa tässä on, että elämän leipää ei niitetä pellosta eikä sen hankkimista voi tehdä yhtään helpommaksi, vaikka miten painaisi pitkää päivää ansaitakseen ja ostaakseen. Elämän leipä kysyy meiltä uskoa, vain uskoa. Sen uskon syntymiseksi, niin luulen, pitää ensin löytää oman elämänsä rajat. Siksi niiden olemassaolon opettaminen ja toisaalta rohkaiseminen niiden etsimiseen on niin tärkeää jo saamamme kasvatuksen aikana.
Vain ilmassa roikkuviin lupauksiin ei näitä eväitä kuitenkaan jätetty. Kahdessa sakramentissamme, kasteessa ja ehtoollisessa, elämän leipä saa näkyvän muodon. Tämän elämän kuviin, veteen, leipään ja viiniin liittyy ehdottomasti aina Jumalan Sana. Se on puhetta elämästä, jota on lupa pitää arvokkaana ja vertailusta vapaana. Sakramentit kohdataan elämän mahdollisuuksien rajalla, ja tie niistä takaisin on tietä kohti kristityn vapautta toteuttaa oma elämänsä tässä maailmassa. Kaikki tämä on läsnä konfirmaatiossa.
Jarmo Paananen
kappelin pappi