Narrow screen resolution Wide screen resolution Auto adjust screen size Increase font size Decrease font size Default font size

Pihlajaveden ala-aste, Keuruun kaupunki

Mainospalkki
Etusivu Kuvagalleriat Kylän historiaa Kotikyläni ihmisiä, Aino Korjan muistelmia
Kotikyläni ihmisiä, Aino Korjan muistelmia PDF Tulosta Sähköposti
20.05.2010 20:43
Kotikyläni ihmisiä
Historiikki Pihlajavedeltä, Aino Korja

Aino Korjan historiikit -alkusivu

Kun muistelee kotipitäjän, kotikylän ihmisiä, nousee mieleen kuvia vain hyvistä, aidoista ihmisistä. Ei koskaan nouse mieleen naapuria, joka olisi halunnut pahaa tai lyönyt jotenkin. Jokainen tapaamani kotikuntalainen on ollut kuin ystävä, joka on tahtonut vain hyvää: suonut hyvän sanan, ystävällisen tervehdyksen, apunsa tarvittaessa. Aikaisempina vuosina täällä on melkein jokainen tuntenut toisensa ainakin nimeltä. Niistä pitäjän parista tuhannesta henkilöstä olisi jokaisesta mahdollisuus kertoa oma, arvokas elämäkertansa. Sitten vielä useasta perheestä muistaa jo kolmen tai neljänkin polven ihmiset.

Mieleen kohoavat talojen vanhat emännät, kuka kauniissa röijypuvussaan kuten Uotilan Miina-mummo, kuka tummissaan arvokkaana, tyylikkäänä, sydämellisenä kuten Kaakkomäen Hilda-emäntä, Rantakömin, Valkeajärven, Kalliomäen ja Raiskin emännät jne. Riita-ahon Manta-mummo antoi lapsille isot sokerikimpaleet siellä hirsiseinäisen tuvan penkillä istuttaessa. Ilosen Maija-mummo pisti suuret pullaviipaleet kuppiin ja toisen vielä syliin. Männistön Iida-muori tarjosi hyvää tappaiskeittoa, ja Järvenpään Alinalla oli aina pullalautanen vierasta odottamassa.

Kaakkomäessä oli suuri tupa, paljon väkeä ruokapöydässä, ja taloa asuttiin väellä ja voimalla. Oli juhlallista, kun nuorena jollekin asialle sinne mennessä, isäntä tai emäntä tuli porstuassa vastaan ja vei kamariin istumaan. Sai keskustella asioista kuin isot ihmiset. Kahvia tuotiin tarjottimella. Sen talon asukkaat ja sieltä lähteneet ovat tuntuneet kuin sukulaisilta. Oli niin lämmin tunne, kun Sällin Martta-emäntä vielä pitkään poikkesi pari kertaa vuodessa asialla ja vanhana tuttavana muisti.

Mäkikylällä Matomäessä, Ilosessa, Anttilassa, Letonmäessä, Siltasessa, Lepikossa ym. elettiin aidossa maalaishengessä. Matomäen Mari-emäntä uskollisesti navetan ja tuvan väliä astui. Sieltä navetan ja kodin piiristä monet hauskat asiat kerrottiin.

Anttilan Hanna-emäntä aikoinaan kasvatti karjaansa: "Tuo vasikka on sille pojalle puku, tuo sika on tilan hinnan lyhennykseen, tuolla ostetaan tyttärelle tarvittavaa..." Hänen muistinsa, työnsä ja tarmonsa määrä oli aikoinaan ihmeteltävä. Ville-isäntä asui peltojaan, kytömaitaan, oli kunnallisissa luottamustehtävissä ja usein istahti naapurin penkille tarinoimaan.

Kenellä oli rehdimpi ja turvallisempi kädenpuristus kuin Ilosen Aino-emännällä. Nainen, joka oli puskenut töitä navetassa, rukin ääressä, kaivanut ojaa, nostanut kiviä, hakannut puita ja joka vielä 70 vuotta täytettyäänkin samaa uurastusta jatkoi ja kaiken päälle antoi valoisan naurunsa kaikua. Seurassa ollen ympärillä olijat Paavo-isännänkin kuulivat enempi leppoisaa huumoria puhuvan kuin elämän vaikeuksia valittavan. Jos niitä tai muuta valitettiin, tulee sekin sydämen pohjasta. Paavo-isäntä, kuten aikoinaan isänsä Arviid, osallistui paikkakunnan yhteisiin harrastuksiin ja asioitten hoitoon.

Letonmäessä aikoinaan Teodor-isäntä oli. Hän suhtautui valoisasti elämän asioihin ja tapahtumiin. Usein naapureissakin istui ja asioista kertoi. Martti-isäntä emäntineen uudet rakennukset rakensi ja maataloutensa kunnosti.

Osvald Siltanen se aikoinaan torpan pellot kunnosti, kytömaat kuokki ja hartiavoimalla työtä puski. Rinnallaan hänellä oli Hilda-emäntä. Jälleen luja, rehti kädenpuristus, ystävällisistä ystävällisin tervetulotoivotus. Hyvä oli naapurin tuvassa istua ja olla sekä tuntea ihmisten ja tuvan turvallista rauhaa. Nuori Rauni-emäntä Penttinsä kanssa jatkoi työtä. Jatkui myös sama rauhallisuus, ystävällisyys. Kanat munivat, karja lypsi, pellot kasvoivat. Eivät hekään kiirettä valitelleet, vaikka sitäkin ehkä oli.

Kaijanahon kartanoilla on jo hiljaista. Aikoinaan oli täälläkin paljon elämää, paljon perhettä ja toimintaa. Sotavuodet veivät silloiset talon nuoret miehet. Esteri-emännän kohdalla voisi kertoa tarinan, miten sotavuosien leski joutui tekemään, ponnistelemaan ja taistelemaankin saadakseen talon työt ja asiat hoidetuksi, lapset kasvatettua, vanhukset hautaan, talon säilymään perintönä menneiltä sukupolvilta. Myöhemmin on ollut Uuno-isäntä töissä huolta kantamassa. Lapset ovat joutuneet muualle. Vuodet veivät isäntäväen terveyden mennessään, mutta usko maahan ja maatalousammattiin yleisesti lujana säilyi.

Aikoinaan ruustinna Peltonen oli sanonut, ettei voi olla kyyneleet silmiin nousematta Lepikon tupaan mentyään. Nähtyään sen tuvan ja sydämellisen tervehdyksen, mikä osaksi tulee. Lapsuudessani siellä oli Liisa-emäntä, jota koko kylä kunnioitti erittäin viisaana ja vakavana naisena. Sitten oli Hilda-emäntä, leppoisa ja hyvä. Seuraava Enne-emäntä, josta miniänsä sanoo, ettei kukaan voi kertoa, miten hyvä ihminen ja miten paljon työtä hän on tehnyt. Siellä oli aikoinaan Aapo-isäntä. Hän oli kova järjestyksen pitäjä talossa ja voimamies. Hän hankki ensimmäisiä niittokoneita, kävi naapurillekin työtä tekemässä ja neuvomassa. Sitten oli Janne-isäntä ystävällisen tervehdyksen antaen. Maatyötä teki ja kunnioitti, karjaa hoiti ja metsätyössä kävi. Turhia hienouksia vältettiin. Tarmo ja Leila-opettaja katsoivat ja rakensivat uusin suunnitelmin taloa.

Tutuin taloista on tietysti syntymäkoti Mäenpää. Nuoruusvuosina tuli kerätyksi talon historia talteen kuin kiitokseksi menneille polville. Vendi-isä ja Ilmi-äiti tarvitsisivat oman lukunsa. Isä oli hiljainen ahkera mies, joka teki työtä aina: päivisin pelloilla ja metsissä, iltaisin kunnan asioita hoidellen ja tili- ja pöytäkirjoja laatien. Äiti oli töissä "solkenainen". Työ luisti, eikä siitä valitettu. Työ oli ilo. Käytiin ulkotöissä, karjaa hoidettiin, käsitöitä tehtiin. Isä oli jotenkin "kaunosielu". Hän lauloi kauniita lauluja, kirjoitti luonnonkuvauksia, harrasti valistusta, luontoa, suomalaisuutta jne. Äiti lauloi paljon. Vieraita kävi.

Lasten oli osallistuttava työhön heti vointinsa mukaan. Kansakouluaikoina oli jo oltava päivällä pellolla työssä mukana kuten isotkin. Koulusta päästyä oli aamuisin kaikilla samanaikainen herätys. Nuori navettaan siivoamaan ja heiniä antamaan. Äiti jäi kahvinkeittoon. Sitten palattiin kahville ja taas jatkettiin yhdessä päivän töitä. Kodin työt olivat yhteisiä niin nuorilla kuin vanhemmillakin. Työntuloksista yhteinen ilo. Eivät silloin nuoret palkkaa kysyneet. Kyllähän sitten saatte periä tai muuten saatte osanne, kun se aika tulee. Kodissamme saimme vanhempiamme sinutella. Useimissa muissa kodeissa lapset teitittelivät. Kunnioitus ja arvonanto säilyi sinuttelussakin. Ei silloin nuoren väen mieleen tullut vanhempiaan vastustaa, vaikka joskus erimielisyyttäkin olisi ollut. Kotipiiri oli turvallinen ja valoisa.

Sota löi järkyttävän aukon perheeseen. Reino, ainoa veli, kaatui. Monet kauniit suunnitelmat ja maataloudellisetkin uudistushankkeet jäivät toteuttamatta. Myöhempinä vuosikymmeninä isäntäväki Toini ja Reino sitäkin tarmokkaammin kotitilaansa vaalivat ja hoitivat. Karjalaissyntyinen isäntä loi erikoisen sopeutuvalla ja yritteliäällä olemuksellaan eteenpäin pyrkivän hengen. Toini-emäntä jatkoi ja rikastutti perinteitä työllään ja taidollaan ja kaikissa yrityksissä perhettään tukee. Korvaa on kuunnella toistenkin murheita ja valoisa tupa oli avoinna tuttavien ja kyläläisten kokoontua. Ahkera työ ja kova yritys antoi maataloudessa tuloksia.

Rantakömin talossa oli aikoinaan Rikhard-isäntä ja Hilda-emäntä. -Maalaisaatelia, voisi sanoa, kun näki isännän ryhdikkään, maltillisen olemuksen. Aina sopiva ystävällinen sana. Emäntä tekevä, tiukka johtava. Sydämeltään hyviä ihmisiä. Talo oli ja piti olla kunnossa: joka pihtipieli suorassa, joka esine paikallaan. Viljelysten puolesta talo kuului pitäjän suurimpiin.Vierasta väkeä pidettiin. Omaa työkykyistä perhettä oli. Ruokapöydässä saattoi parhaaseen aikaan istua parikymmentä henkeä. Karjaa kasvatettiin, suota ajettiin pelloille, heiniä ja viljaa myytiin, metsätöissä omissa metsissä oltiin.

Rikhard-isäntä oli seurakunnan, kunnan, pankin ja osuustoiminnallisissa tehtävissä. Pojat saivat maatalouskoulutuksen. He saivat pääasiassa tehdä työt, vaikka isä johti. Koskaan ei kuulunut, että nuoremmat olisivat panneet isälle vastaan. Neuvot ja johto olivat maltilliset ja asialliset. Viisi vuotta perheessä olleena ei minun koskaan korvaan ottanut ainoatakaan tahditonta sanaa vanhan isännän suusta. Pojat kilpailivat työtaidosta ja voimistaan. Sitä tehtiin kilvan ja ryskäen.

Isä siirsi vastuun Martti-pojalleen nuorikkoineen. Emme kunnolla kerinneet isännyyttä vastaanottaa, kun talvisodan raskaat päivät katkaisivat kaikki suunnitelmat. Reipas, touhukas, kaikkeen hyvään pyrkivä Martti-isäntä kaatui.

Hiljainen, vakaa Onni-isäntä vaali sittemmin taloa rinnallaan vilkas ja työteliäs Helvi-emäntä. Nyt ei enää ollut entistä työväkeä. Työtä oli tehtävä entistä enemmän. Koneita hankittiin avuksi. Talon asuminen jatkui. Isäntä osallistui seurakunnan ym. tehtäviin kuten talossa oli ennenkin tehty. Sotavuodet ja työtaakka ehkä aiheuttivat sen, että työpäivä päättyi yllättäen kesken. Talo hiljeni edelleen. Helvi-emäntä asui taloa entistä suuremmalla sisulla Jorma-poikansa kanssa ja hyväksi. Työtä, työtä, työtä. Talo oli säilytettävä. Perinteet oli säilytettävä. Pojalle, tulevalle isännälle, suvun jatkajalle hän omistaa kaiken. Pojan hyväksi, tulevaisuuden hyväksi hän tekee ja suunnittelee, pyytämättä itselleen mitään. Niin vuodet kuluvat. Nuori-isäntä jatkaa talonpitoa uusin tavoin, uusin suunnitelmin, nuoren miehen yrittämisen halulla, sukunsa vakava olemus perinteenä. Helvi-emäntä katsoo yksinäisen kamarinsa akkunasta nuoren polven leikkejä ja kasvamista pihamaalla.

Jartti eli Isokömi - siellä oli Valo-isäntä, Iina-emäntä ja Heikki-kirjailija. Kaikki sisaruksia. Kesäisin kävivät Tieto ja Eemeli töitä tekemässä. Eemeli lauloi hevoselle kulkiessaan niin, että vasikat haassa menivät kuralle, kuten Urpo-poika sen ilmaisi. Iina kulki kumaraisena, sovinnollisena, ahkerana, valistuneena emännän tehtävissään.Valo-isäntä kulki kotipiirissään aina ahertaen ja pitäen talon aina kunnossa karjan ja viljelysten osalta. Heikki ja toiset veljekset toivat talon ilmapiiriin kulttuurin leiman. Ei Heikillä ollut kiirettä. Kyllä talon kiireet silloin saivat jäädä, kun hän vierailulle tuli. Heikki oli hieno, hiottu, kohtelias. Naapurit eivät vain aikanaan ehkä tarpeeksi arvostaneet hänen esityksellistä ja kirjallista taitoaan. Rantakömin ja Isokömin keskinäinen kanssakäyminen oli päivittäistä. Työtä tehtiin työvoimaa lainaten. Jos joku työase puuttui pellolta, juostiin se hakemaan sen talon kartanolta kumpi oli lähempänä. Joka viikko leipomuksesta molempi talo toi naapurilleen lämpimäistä yhden "pullakangin" ja kaksi leipää.

K.V. Vähäkömi ja emäntä Lyyli tunnettiin koko pitäjän alueella. Heidän vanha, arvokas, pitkä asuinrakennuksensa peilailee kauniisti Kömijärven pintaa monissa kuvissakin, mitä paikkakunnalta esitetään. K.V. Vähäkömi teki varsin mittavan elämäntyön Pihlajaveden hyväksi. Valistuneena, maataloushengen elähdyttämänä hän vuosikymmenet toimiessaan maamiesseuran ym. järjestöjen puheenjohtajana toimi oman elämänalan valistajana ja innoittajana. Kaikissa kunnallisissa lautakunnissa ja tehtävissä hän tuli asioitten yhteydessä laajemminkin tunnetuksi. Vähäkömi oli rauhallinen, maltillinen, mutta tiukasti periaatteistaan kiinni pitävä henkilö. Hän piti arvossa omaa ammattiaan ja kotiseutuaan, ja toimi niiden hyväksi. Lyyli-emäntä oli tarmokas. Hänen huolekseen usein jäivät talon käytännölliset työt ja tehtävät. Emäntä kulki tiensä uljaasti ryhdikkäänä, rauhallisena ja valistuneena maanviljelijän puolisona. Hän oli henkilö, joka ei koskaan valittanut työstä tai sairauksista. Isän vanhetessa ja lopullisesti poistuessa Kalevi-isäntä uurasti ja teki työtä kotitilansa kohottamiseksi. Isännällä oli pellot kunnossa, rakennukset hoidettu ja koneet hankittu. Ystävälliseen taloon ja sen avariin suojiin oli kyläkunnan ja naapurien usein mieluista juhlatilaisuuksiin ym. saapua.

Kun ennen vanhaan oven takaa kuului "Päivää!" ja sitten vasta ovi hiljaa raottui pienen naurunsihinän kanssa, tiesi että oikein hyvä naapuri, Valkeajärven isäntä Lauri, saapui. Ei voi kuvitella leppoisampaa, hyväntahtoisempaa huumoria kuin hänellä. Naapurissakin heräsi heti iloinen, virkeä mieliala hänen saapuessaan. Veeni-emäntä puolestaan oli vakava, mutta mitä sydämellisin ja ystävällisin ihminen. Lauri-isäntä asui taloa kovasti. Palkkaväkeä oli. Tuvassa oli yleensä väkeä paljon: oli työmiehiä, oli metsätyönjohtajia, poikkesi yövieraita ilman muuta. Veeni-emäntä ja aikaisemmin vanhaemäntä hoitivat hiljaisesti suuren väen muonituksen. Talo oli vieraanvarainen. Hyvä oli ihmisten poiketa. Elämä meni väkevänä ja voimakkaana siksi kunnes ainoa poika Mikko tuotiin sankarihautaan. Tokko äiti lakkasi koskaan poikaansa suremasta ja isänkin hersyvä huumori laantui. Isäntäväki vanheni. Tyttäret ja vävyt järjestivät myöhemmin elämänkulkunsa toisaalle. Tämäkin ennen elinvoimainen ja elämää täynnä oleva tila seisoo yksinäisenä.

Jos missä paikat olivat kunnossa, niin Kortemäessä. Puutarhan käytävät oli rikkaruohottomat, haravoidut. Kukkaset loistivat. Huoneet aina kuin vieraita vastaanottamassa. Sellaista oli ennen Aadi ja Emilia Kortemäen asuessa ja samaa jatkui Oton ja Raakelin aikana. Vanhat haltijat tämän pienen kivikkoisen torpan olivat kuntoon saattaneet ja rakentaneet, ja pojat jatkaneet samaa uurastusta. Monta yhdessäoloa ikäluokallani oli Kortemäessä ystävällisen vanhanemännän eläessä.

Kotirannassa oli myöskin paljon saman ikäisiä. Sieltä nuoriso lähti aina yhteisiin harrastuksiin, kerhoon, kuoroon, näytelmäharjoituksiin jne. Vanhemmat, Urho ja Anna Kotiranta, olivat nuoria ymmärtäviä vanhempia. "Menkää nyt, kun on se ikä, ei sitä enää vanhana mennä." Eikä sitä mihinkään pahaan mentykään. Kotirannan Anna-emännällä, kuin tietysti koko perheelläkin, oli hyvin vakava elämänkatsomus. Nuorina kokoonnuttiin usein sinne rannalle.

Se, missä nuoriso tai muu ryhmä kylästä useimmin on kokoontunut, on Kalliomäen talo. Sen avarat suojat ovat täyttyneet vuosikymmenistä toiseen ystävistä, sukulaisista, naapureista tai yhdistysten tilaisuuksista. Edvard ja Hilja Kallio hoitivat isännyyttä kauan. Talo oli sen aikaisen isänmaallisuuden tyyssija. Isäntä oli suojeluskunnan paikallispäällikkö ja koko perhe asioissa myötä. Sieltä ovat saaneet tukensa maatalousharrastukset, nuorisoseura, seurakunta ym. jatkuvasti. Hilja-emäntä liikkui kodissaan hiljaisena ja vaatimattomana. Oli vieraanvaraisuutta, oli suuren perheen ja talon jokapäiväisiä töitä ja tehtäviä. Vanhaemäntä liikkui pitkään suuressa tuvassaan. Juhlittiin 70-vuotispäivää, 80-vuotispäivää ja viimeksi 90-vuotispäivää. Aina oli sama sydämellinen, lämmin kädestäotto, tiedustelu voinnista ja lapsista. Hän seurasi ja tiesi sukunsa ja tuttaviensa lastenlastenkin nimet ja seurasi heidän vaiheitaan. Urho ja Kerttu talon perinteitä vuorollaan vaalivat. Ystävällisyyttä, vieraanvaraisuutta, valistunutta ilmapiiriä. Kerttu on urhoollisesti astellut niitä suurien huoneitten lattioita jokapäiväisessä uurastuksessaan, saanut lämpöä ja viihtyisyyttä viipymään talossa. Uurastanut navetassa, jossa Mikko-poika jo uusin suunnitelmin karjankasvatusta laajentaa ja vaalii. Siellä korkealla mäellä aina puhtaat ja raittiit tuulet puhaltavat. Toivottavasti aurinkokin lämpimämmin aina paistaa.

Oli se pysähdyspaikka Asemallakin: Pakkala - Pakkalan kauppa, jota ennen omisti rouva Olga Pakkala, joka oli aikanaan ja tavallaan kylän keskeisin henkilö. Sivistynyt, aatteellinen, avarakatseinen nainen johti kauppaansa ja oli joskus kunnanvaltuuston puheenjohtajanakin. Hän oli lottien, kuoron, nuorisoseuran ym. puheenjohtaja ja koossapitävä voima. Koti oli aina avoin. Sinne poikettiin asialle ja asiatta. Viivi-tädin kahvipannu oli aina kuuma. Kodissa oli musiikkia, oli kirjoja, oli sydämellisyyttä. Olga Pakkala oli paikkakunnalla kulttuurihenkilö ja omalta osaltaan vaikutti paljon seudun kehitykseen. Samoja perinteitä jatkui samalla mäellä edelleen Jorma ja Helmi Sampolahden kodissa. Sampolahti joutui paljon tekemisiin ihmisten kanssa auto- ja konekorjaamossaaan. Paljon oli tekemisissä yhteisissä asioissa, seurakunnassa ja monissa harrastuksissa. Erikoisesti nuoriso sai olla kiitollinen Jorma-sedän monista mukanaolohetkistä. Koti laajentui entisestään. Se oli kaunis ja viihtyisä. Helmi-rouva vaali sen kauneutta ja kirjallisuutta. Olihan Pakkalan kirjakaupalla jo pitkät perinteet. Sampolahtien koti oli monen hyvän harrastuksen kokoontumispaikka ja monen hyvän ystävän levähdyspaikka. Pakkalan kaupan puolella vastasivat Heikki ja Eila Arponen, jotka myöskin tulivat osaksi Pihlajavettä. Sinne oli hyvä ja turvallista poiketa. Suurin syy poikkeamiseen ja suhteitten säilymiseen oli kauppias Heikki Arposen rehellisyys. Jos rehellistä kauppiasta etsitään, niin yksi ainakin heistä on Heikki. "Onhan meillä sitä, mutta se on nyt sellaista ja sellaista, koetetaan nyt järjestää, mistä saataisiin se ja se edullisimmin..." Tämä hiljainen, vähäpuheinen asennoituminen asioihin antoi ostajallekin turvallisuutta. Eila-rouva hymyili tiskin takana kaunista hymyään. Pihlajavetisten harrastukset ovat saaneet täältäkin monet apunsa ja tukensa. Kaunis, viihtyisä ystäväkoti sahanrannassa suo poikkeavalle lepohetken.

-Voi lapsukainen, niitä hyviä ihmisiä ja naapureita on niin paljon, ettei kukaan jaksa kuunnella, jos niistä kaikista kerron.

Kun perunamaalla tarvittiin apua, tulivat kaikki naapurien emännät avuksi. Ennen tuli aina Järvisen Venla-mummo kipeällä kädellänkin poimimaan. Hän on jo kauan nukkunut nurmen alla. Tulivat Tuomisen Iina ja Toivo. Eivät he paljoa pyytäneet. Tulivat uskollisesti, maan hiljaiset.

Tuli Isoahon Senja-emäntä, tuli Meskasen emäntä. Naiset, jotka tiesivät, mitä työ ja yritys on. Kauniit omakotitalot ovat vanhankirkon tienvarressa. Eivät ne talot ole nousseet lahjana tai perintövaroilla. Aleksanteri Isoaho kantoi Aholan linjan postia monet vuosikymmenet. Yhteenlaskettu kilometrimäärä on valtava. Senja-emäntä uurasti suuren perheensä kanssa monasti suuressa köyhyydessäkin, mutta uurastuksen tuloksena kaunis koti soi vanhuudensuojan. Kivikot ympäristössä oli peitetty kannetulla maalla. Joka neliö oli perattua, joissa mansikat kasvoivat ja kukat kukoistivat. Äidin holhottavana oli kaksi kuuormykkää lasta. Kauan äidin voimat riittivät, ja monasti riitti vielä ystävällisyyttä jättämällä muutama hyvin tehty varpuluuta naapurin portaille. Meskasen emäntä oli tullut perheineen evakkona. Osa lapsista oli Ruotsissa, osa vanhempien mukana. Miestä kohtasi parantumaton sairaus. Meskaset olivat saanet tontin ostetuksi samasta vanhankirkon tienvarresta. Äiti kävi sahalla töissä. Rippikouluikäinen Teuvo-poika lykkäsi liikuntakyvyttömän isän pyörän päällä uuden kodin paikalle, jossa äiti päivätyönsä jälkeen kasvavan pojan kanssa rakensi oma kotia isän ohjeiden mukaan. Niin se koti vain valmistui - siisti ja hyvä, jota aina myöhemmin paranneltiin. Mies kuoli, äitiä kohtasi onnettomuus, ukkosen sattuma, joka oli murtaa terveyden. Kaikesta kuitenkin selvittiin, ja kukkaset kukoistivat Meskasenkin pihalla kauniisti.

Tulivat avuksi pellolle Pärnäsen Aleksi ja Martta. Kyllä hekin olivat oppineet työtä tekemään. Aleksi oli aikoinaan hakannut säännöllisesti kahdeksan mottia halkoja päivässä. Se oli sitä aikaa, kun työstä ei maksettu juuri mitään. Kahdeksan motin tekopalkka ei tahtonut riittää välttämättömään. Pärnäset toimivat sittemmin hautausmaanhoitajina ja tulivat hyvin tutuiksi seurakuntalaisten kanssa. Martan kanssa hyvät tervehdykset järven yli joskus huikattiin, ja joskus Martta toi kahvitkin naapurin pellolle.

Kaijanmäen Hilmakin pappilasta töittensä keskeltä joskus mukaan riensi. Kun pellolla tarvittiin traktoriapua tai tiet olivat lumen täyttämiä, Veikko Kaijanmäki auliisti siitä pulasta päästi.

Erityisesti Olga-tätiä eli Olga Järviötä muistan kiitollisena ja kaipauksella. Kun pellolta kerran loppui työntekijä, tuli Olga touhua ja tarmoa täynnä sinne. Tulivat ne toisetkin emännät. Juurikasvit nostettiin sisulla ja iloisia juttuja puhuen. Tehtiin aumoja, joku veti juureksia niihin esiliinallaan, joku pahvinpalalla. Niin vain juurikasvit tulivat korjuuseen. Eräänä syksynä Olga saapui joka aamu iloisena ja reippaana. "Minä tulin nyt tänne sisälle tekemään, että sinä voit mennä rauhassa ulkotöihin." Olga-täti tiesi, että naapuri tarvitsi mielenpiristystä, ja uskollisesti hän viikosta toiseen siinä parhaansa yritti. Kuinka monet luudat, lapaset ja sormikkaat hän valmistikaan. En tiedä, tuliko Olga-täti koskaan niistä kiitosta tai palkkiota saaneeksi. Ei Olgalla ollut rikkauksia, mutta ystävällinen, hyväntahtoinen suhtautuminen kanssaihmisiin, joka toi hänelle paljon ystäviä.

Hilma Hirvelä, Hirvelän täti on myöhemminkin laajemmasti tunnettu hyvänä ihimisenä ja korkean iän saavuttaneena. Lasten ollessa pieniä, oli hän usein uskollinen lastenkaitsija. Kerran muistan olleeni sairas, ja Hirvelän täti saapui illalla katsomaan, miten karja ja lapset tulevat hoidetuiksi. Apua oli saapunut jo muualtakin. Lyydia Uotila, sitkeä ja uskollinen maanviljelijä poikkesi joskus naapurinkin kuulumisia kuulemaan.

Lähin naapuri on ollut metsäteknikko Pekka ja Annikki Äikäs lapsineen. Katkismuksessa sanottiin, että jokapäiväiseen leipään kuuluvat hyvät naapurit. Sitä nämä olivat. Lapset kasvoivat elämänsä yhdessä, leikkivät yhdessä. Ovat olleet melkein kuin omia lapsia. Ei koskaan tarvinnut vanhempien sekaantua asioihin, eikä mitään vaikeuksia tullut. Aina tiesi, että hyvät naapurit olivat lähellä ja saatavissa joka tarpeeseen niin käytännöllisissä asioissa kuin henkisenä tukenakin.

Järven takana tuikkivat Kalle ja Aino Heinosen kauniin kodin ystävälliset valot. Martti ja Enne Virtanen asuivat kesällä lähellä ja hoitivat naapurin mielenterveyttä ystävällisillä palveluksillaan ja kotoisilla yhdessäoloilloillaan.

Katri Mäenpää eli Kaisa-sisko kasvatti lapsia. Opetti ensin aakkoset. Osti ensi kirjat ja leikkikalut. Kutoi sukat ja lapaset. Auttoi taloudellisesti. Suri suruja ehkä enempi kuin asianosaiset. Useimmat tarjoilupöydät järjesti ja rauhalliset televisioillat hoiti. Hänenkin akkunainsa tuiketta joka kerta sivu kulkeissani katsoin.

Siellä vanhankirkon tiensuussa asuivat vielä Eino ja Aili Rajalan perhe. Monet kerrat Rajalan miehet olivat tarvittaessa työssä ja apuaan antoivat. Edelleen silmä sai iloita Leppäsen ja Myllyahon hyvinhoidetuista kukkasien loisteissa kylpevistä kodeista.

Viimeisin tulokas näköpiiriin oli Paganuksen perhe. Olivat vieraita, tulivat tutuiksi. Kun naiseläjän kärryt olivat kirjaimellisesti ojassa, aisat poikki tai niittokone tukossa, Eero Paganus tuli myhäillen ja auttoi pois. Emäntä saapui joka aamu yhtä hyvä hymy kasvoilla ja hyvä sana huulilla maitoa hakemaan. Rauhallisuus säilyi suuren onnettomuudenkin sattuessa. Kissa kiertää jaloissa; "Kissi, kissi, älä pelkää. Ei tämä maailma niin paha ole kuin luullaan, kunhan täällä ensin opitaan oikein elämään."

Sahankylällä olivat kaikki omat ihmisensä, mm. Toivo ja Kaarina Lamminaho lapsineen. Kun Topi sattui joskus käymään asioilla, hiipivät meidän lapset lähipiiriin kuuntelemaan Topin hauskoja sutkauksia. He ihailivat aina, että siinä on mies, joka ei valita eikä ruikuta - elämä on aina hauska ilmiö.

Rouva Aura Sisto oli istunut kymmenet vuodet sahan konttorissa. Viimeiset vuodet hän istui huoneisiin sidottuna sisällä vaikean reumatismin runtelemana. Rouva Sisto oli vakava, arvokas, jäykähköltä vaikuttava. Ehkä kaikki ympärillä olijat eivät päässeet häntä lähelle. Itse hän sanoi: "Minua on pidetty aina ylpeänä, todellisuudessa olen hyvin ujo." Oli suuri rikkaus tutustua häneen viimeisinä elinvuosinaan. Mikä suuri hengen rikkaus ja aateluus, joka kohosi ruumiillisten kipujen ja vaivojen yläpuolelle. Vaikka takana oli kipujen täyttämä uneton yö, ei hän koskaan puhunut siitä, vaan aina oli varattuna joku keskustelun- ja puheenaihe. Yleistä asiaa, maanpuolustus, entisiä asioita jne. Täsmällisen, rehellisen ihmisen ei enää tarvinnut nähdä koko entisen toimintakenttänsä loppua.

Olihan tässä aukeassa aikansa eläkkeellä oleva Jukka Arponen Hilma-rouvansa kanssa. Miten monta kertaa Jukka ja Hilma tulivat pellolle, milloin heinään, eloja ajamaan tai perunapellolle. Eivät he tulleet palkan takia, vaan hyvästä tahdosta myhäillen iloisina. "Älä sinä Jukka huonon sydämesi kanssa iske kankia niin, että siihen vielä kaadut. -Jos ei tässä iässä osaa työtään järjestää, niin olkoon sitten. Samahan se on mihin sitä kaatuu." Tulipa Männistönmäeltä kesälomaansa viettävä Hilkka-rouvakin. Rivit kiitokseksi.

Eihän kylä kuva olisi täydellinen ellei muistettaisi Eikka-poikaa eli Eino Mäkistä, "proletaaria". Ikämiehen mitanhan hänkin saavutti. Olihan näitä muitakin kylänpoikia tiellä ja kujilla kulkemassa, mutta Eino oli jotenkin omaleimaisin, persoonallisin. Hän oli syntynyt ja elänyt asemanseudulla. Entinen asemamies. Silloin oli Eino ollut hieno, fiksu, tyylikäs mies. Virassa ollessaan hillitty, vähäpuheinen. Joskus Eino muutti Seinäjoelle asemamieheksi, ja jossain vaiheessa tuli alkoholista probleema. Virka meni. Eino oli siellä joskus kertonut: "Katso tuota naista. Komea nainen. Se oli kerran minun, mutta alkoholi oli voimakkaampi kuin nainen. Kun minä lähdin häntä tapaamaan ja vedin saapasta jalkaani, niin otin ryypyn. Kun vedin toista saapasta, otin toisen ryypyn, ja kun vedin takkia päälleni, otin kolmannen ja niin oli alkoholi voimakkaampi naista." Eino Mäkinen oli sahalla töissä. Täsmällinen, töistään huolehtiva mies teki työnsä hyvin ja tuli työpaikalle varmasti, vaikka väliaika olisikin mennyt ilman lepoa ja ruokaa. Tuli ryypätyksi kaikki pullot ja tipat. Silloin puhe luisti: teräviä älykkäitä, sattuvia huomautuksia. Monasti toinen jäi sanattomaksi. Suhtautuminen oli yhtä estoton, olipa vastassa pappi tai piispa. Niinpä kerran jonain vuosipäivänä kirkkoherra ja diakonissa menivät tervehdystä viemään. Pappi yritti pitää pientä puhetta. "Älä lurita siinä, juo sumppia vain," tuumi juhlittava. Naurettiin yhdessä ja juotiin sumpit. Rehellisyys oli Mäkisen tunnettu avu. Koskaan hän ei unohtanut tai jättänyt maksamatta pienintäkään vippiään, vaikka sitä ottaessaan oli ollut siinä kunnossa, ettei luullut muistinkaan pelaavaan. Mäkinen joutui vaikean työtapaturman uhriksi ja makasi pitkän aikaa Keuruun sairaalassa. Sivusta ajatteli, että Mäkinen oli aikoinaan niin älykäs mies, että hänelle vielä ennen kuolemaansa annettiin siellä hyvässä hoidossa ja hoitajien vaalimana kuin tilaisuus palata takaisin entisiin aikoihin. Hautaustilaisuudessa oli suuri määrä kukkasia ja ystäviä muistamassa. Erittäin herkkä ja kaunis tunnelma. Hän oli yksi meistä.

Yhteisissä asioissa on kokoushuoneitten pöytien vieressä tavannut niin monta asiallista ja mieliinpainuvaa henkilöä. Oli aikoinaan Uuno Somppi, asiallinen ja kiihkoton mies, jonkun aikaa kunnallislautakunnan esimiehenäkin. Oli Eemeli Juusela, kokousten vitsinikkari. Oli Seelim Yltiö, rauhallinen, asiallinen, harvakseltaan mielipiteitään lausuva. Oli Niilo Lamminmäki, josta on todennut myöhemmin, että oli varsinainen Pihlajaveden kehityksen ja kotiseutuhengen vaalija. On ollut Osvald ja Pentti Siltanen, Edvard Kallio, Jorma Sampolahti ja Akseli Kanerva yhteisistä asioista päättämässä ja keskustelemassa sellaisella tavalla, että joukkoon oli aina hyvä ja turvallinen tulla. Kaikkein voimakkaimpana persoonallisuutena kohoaa Nestori Raiskin kuva. Tämä kookas, voimakas, ryhdikäs mies oli koko ikänsä ollut mukana kunnan ja seurakunnan ja monissa muissakin asioissa. Hänellä oli pitkä ja laaja asiantuntemus yhdistettynä valistuneisuuteen ja älykkyyteen. Jos asia näytti menevän umpisolmuun, löysi Raiski siihen aina järkevän ja asiallisen ratkaisun. Asioihin suhtauduttiin rauhallisesti ja hyväntahtoisesti. Koskaan ei kuulunut moittivaa tai tuomitsevaa sanaa. Tämän isällisen hahmon turvissa oli heikommankin hyvä työtä tehdä. Hänen ansionsa Pihlajaveden asioissa ovat siksi ansiokkaat, ettei niitä tämän puitteissa voi  kaikkia luetella.

Tämä on osa Pihlajavettä, minun Pihlajavettäni. Jollain toisella on toinen kulmakunta, toinen piirre. Joka kylällä ja joka talolla on erikoispiirteensä. Monta tapahtumaa, erimielisyyttä ym. voi olla. Nehän juuri antavatkin värikkyyttä elämälle. Niin kuin aika tasoittaa ryijyn eri värit samaan soinnutukseen, niin aika ja muistojen kultaus tasoittaa kyläkuvankin samaan kokonaissointuun.

(Pitääkö joku kylääni tapahtumaköyhänä ja hiljaisena? Täällä on ollut suuri rikkaus asua hyvien, aitojen ihmisten kanssa. Usea ystävistä on jo Koipikankaassa. Sinne meidänkin askeleemme vuorollaan suuntautuvat. Nuoret muuttavat muualle. Uusia kuvia ja piirteitä tulee kyläkuvaan. Vuonna 1970 kierrettiin Pihlajaveden rantoja ja laskettiin siletä seitsemättäkymmenettä huvila-asumusta. Nyt niitä on taas lisää. Nämä asukkaat saapuvat kuin muuttolinnut keväällä. Tulevat iloisna, vapautuneina. Monet ovat ja pysyvät vieraina. Monista pitemmän aikaa olleista on tullut jo tuttavia. Toivottavasti jokainen täältä vie muassaan kuvan kauniista Pihlajavedestämme.)

Aino Korjan historiikit -alkusivu

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


Pakkalan kauppa 1924? Vas. Olga Pakkala, 2. vas. Kaisa Kara, lettipäinen tyttö on Kerttu Kara
Lisää kuvia...


Kalliomäen isäntäväki
Matti 1847-1911 ja Selma 1846-1920 Kalliomäki (Kallio)

Viimeksi päivitetty 26.05.2010 03:17