Narrow screen resolution Wide screen resolution Auto adjust screen size Increase font size Decrease font size Default font size

Pihlajaveden ala-aste, Keuruun kaupunki

Mainospalkki
Etusivu Kuvagalleriat Kylän historiaa Muistelmia Pihlajaveden papeista, Aino Korja
Muistelmia Pihlajaveden papeista, Aino Korja PDF Tulosta Sähköposti
22.05.2010 07:45

suominen
Väinö Suomisen perhe

Pieniä muistelmia Pihlajaveden papeista.....................................................
Aino Korjan historiikki

Aino Korjan historiikit -alkusivu

erland
Erland Sihvonen

Syntymäkotini oli pappilan lähinaapuri ja myöhemminkin pappila on ollut näköpiirissä: olen sattunut melkein koko elämäni elämään näiden läheisyydessä ja monet asiat ovat tulleet tutuiksi.

Isäni, Vendi Mäenpää, kuului aikoinaan seurakunnallisiin toimielimiin. Hän oli mm. 40 vuotta virkatalolautakunnan puheenjohtajana, ja näin tulivat pappilan ja viranhaltijain käytännölliset asiat usein esille. Samaa on jatkunut myöhemminkin.

Lapsuudessani seurakuntaelämä antoi maalaisympäristöön suurimman panoksen. Puhuttiin kirkosta, papeista, uskonnollisista asioista jne. Pappilan ja Mäenpään väli oli osittain aukeata ahoa niihin aikoihin. Pappilan hakamäki oli mansikka-ahona. Lampaat kulkivat siellä laitumella, ja kotikartanolta oli hauska laskea, montako lammasta näki hakamäessä juoksemassa. Hakamaan kautta kulki myöskin oikopolku pappilaan. Polku oli ahkerassa käytössä. Varhaisimmat kesäaamun muistot ovat, kun aamulla heräsi töminään. Pappilan taksvärkkärit menivät sinne töihin. Sinne menivät Nikkilän, Rintalan, Mäkiahon ja Anttilan miehet. Meni myöskin ruotikuntalaisia päivätöihinsä.

Puhuttiin paljon kirkon rakentamisvaiheista ja siitä, miten vanha Mäenpään isäntä, isäni vaari, oli virsut jalassa kävellyt Helsinkiin kirkkoasioissa. Hän oli levittänyt siellä kirkon piirustukset senaatin lattialle ja esittänyt asiansa. Vintillä oli Pihlajaveden kirkon piirustukset. En tiedä varmaan, olivatko ne samat, joita isovaari oli Helsingissä käyttänyt. Ainakin oli hyvin erikoista kuvitella, että ne olisivat olleet samat. Isäni tosin muistaakseni arveli, että ne olisivat tulleet jossain myöhemmässä maalausvaiheessa. Myöhemmin piirustukset ovat hävinneet.

Toinen vielä jännittävämpi kuvitelma oli kertomus siitä, kun vanha Mäenpääkin oli ollut vähän aikaa pappilana, ja siellä asunut pappi oli kuollut siten, että lesken eläkeoikeudesta puuttui muutama päivä. Rouva piilotti ruumiin navettakeittiön muurin taakse siirtääkseen virallista kuolinpäivää. Asia tuli kuitenkin ilmi. Lapsena oli pimeässä värisyttävän jännittävää katsoa mustan navettakeittiön muurin taakse ja kuvitella kuolleen papin ruumiin olleen siellä - vaikka isä selittikin, ettei koko rakennus enää ollut sama.

Kun Pihlajavesi oli vielä kappeliseurakuntana, kävi Keuruun papisto pitämässä toimitukset täällä. Pihlajaveden seurakunnan historiassa näkyvät nimet ym. Kansan keskellä oli paljon hauskoja juttuja esimerkiksi pappi Piilmannista. Kertomuksista päätellen hän oli jotenkin erikoinen: saarnoissa yksityiskohtiin takertuva, selittelevä, nuottia saarnassa: "Meidän syntimme ovat kuin pukkisten p..kat, jotka kalliolta järveen vierivät ja sanovat sun plimpsis sun plumssis..." Kinkeripöydän takana tuli odottamaton ääni, josta pappi totesi vain rauhallisesti: "Se on synti, jos sitä pakottaa tai, jos sitä pihistää, mutta antaa sen tulla jorrottaa..." Pihlmanin hauta Keuruun hautausmaalla

Vuosisadan vaihteessa oli Keuruulla rovasti Leikola. Vanha patriarkkaali, jota kansa muisteli suurella pelolla, kunnioituksella ja voisi ehkä sanoa rakkaudellakin. Suuri perhe, jonka keskuudesta on lähtenyt suuria ihmisiä. Rovasti Leikola kulki kaikkialla laajassa seurakunnassaan talvella suurissa sudennahkaturkeissaan jyrisevänä, mutta seurakuntaansa hoitavana.

Ensimmäinen Pihlajaveden kirkkoherra oli W. Brusila eli Rusila, kuten kansa sanoi. Henkilökohtainen kosketukseni häneen on, että Brusilan sanotaan olleen kastajani. Omia muistoja ei ole, mutta sitä enempi kansan kertomaa muistissa. Brusila tuntuu olleen ehtymätön kertomusten kohde. Seurakunnallisesti hänet mainitaan vähin puhein ja lyhyesti, mutta jos yhdistää eri kertomuksia ja piirteitä, voi todeta, että hän oli värikäs ja korpipitäjässä ennen kaikkea valistunut maanviljelijä ja taloudellisten uudistusten esille tuoja. Hän oli tuonut uusia viljelystapoja ja välineitä pitäjään. Hän oli ollut mukana perustamassa maamiesseuraa, kansakoulua, puhelinlaitosta, tervatehdasta ym. Omaisuudestaan hän testamenttasi osan Turun yliopistolle.

Brusila oli pohjalainen maanviljelijän poika ja tutustunut isompaan maanviljelykseen. Niinpä Pihlajavedelläkin hänen aikanaan tehtiin ja laajennettiin pappilan viljelysalaa - työväkeä kun oli. Viljelysalaa oli kai yli 20 hehtaaria. Työväki kertoo Brusilan olleen mitä rauhallisin ja mukavin isäntä väkensä keskuudessa. Hän tuli iltaisin väentupaan puhumaan miesten kanssa.

Historia mainitsee hänen olleen väkijuomiin taipuvainen. Siitä onkin juttuja. Esimerkiksi junassa matkustaessa vieressä oleva henkilö tiedusteli Koipimäen isännäksi esittäytyneeltä Brusilalta, että vieläkös se Pihlaisten pappi ryyppää? Ykskantainen vastaus kuului: "Kaippa tuo vielä ryyppynsä ryyppää." Ihmekös tuo, sillä siihen aikaan melkein pääasiallinen tarjoilu vieraalle oli alkoholi. Kahviahan silloin ei tunnettu eikä käytetty. Jos pappi oli alkoholiin taipuvainen, hän joutui ehkä liiankin usein ottamaan tarjouksen vastaan.

Emäntä Hilda Rantakömi kertoi eräänä jouluaamuna olleensa aamulypsyllä, kun kuului aikaisin palaavan kirkkoväen kulkusten ääni. Jumalanpalvelusta ei pidetty, sillä kanttori oli ilmoittanut papin olevan sairas. - Oli aatosta saakka ollut humalassa. Ei siitä enempää muistutusta tai muuta tullut.

Erikoisesti silloisen papin harmina oli eräs sairaalloinen, pappilan maalta häädetty nainen, Jura-Tihta. Hän teki jokaisessa mahdollisessa paikassa vahinkoa papille. Historiassakin siitä mainitaan. Muistan, kun Tihta kertoi kerran kotona, miten hän repi yhtenä yönä pappilan kaikki turniskan taimet ylös. Kun aamu tuli, oli Tihta ollut kyllä väsynyt, mutta oli kyllä taimetkin ylhäällä pellosta.

Koska Brusila sairasteli täällä ollessansa, piti hän apulaisia, teologian opiskelijoita. Heistä Pihlajavesi muistaa erityisesti Kansasen hyvänä puhujana. Hän oli piispa Kansanahon isä.

Toinen muistettu apulainen oli ylioppilas Väinö Savolainen, jolla oli henkilökohtaisesti suuri merkitys kodissamme. Isä ja Savelainen olivat kai suunnilleen saman ikäisiä, ja heidän välilleen kehittyi syvä ystävyys, jota väritti syvällinen uskon ja Jumala-suhteen tutkiminen. Kesäiltoina ja -öinä nämä miehet olivat sitä pappilan polkua kävelleet moneen kertaan toisiaan saatellen ja uskonasioista keskustellen. Pihlajavedeltä pois mentyään Savelainen hoiti ystävyyttään jatkuvalla kirjeenvaihdolla. Muistan lapsena piirongin laatikossa paksut niput Savelaisen kirjeitä, jotka jatkuivat jonain uskonnollisina keskusteluina. Emmehän me lapset paljoa käsittäneet, mutta mielenkiintoisia ne olivat tutkia. Sattui vain niin, että samassa laatikossa oli vanhempieni nuoruuden aikaiset kirjeet, jotka olivat vielä jännittävämpiä. Kun vanhemmat huomasivat, että lapset olivat löytäneet ja lukeneet kirjeitä, niin suureksi vahingoksi he olivat hävittäneet kaikki kirjeet. Väinö Savelainen toimi tietääkseni suurimman osan elämästään Sairalan kansanopiston johtajana.

Pastori Mäkelä, sittemmin kirkkoherra Laaksi toimi kai vuoden väliaikaisena pappina. Muistan vain pitkän, tumman, komean miehen. Kuoroa hän ainakin johti. Vanhempani kävivät Mäkelän kuorossa, josta muistan laulun: "Pois maasta matalasta ylös tahdon taivaisiin..."

Toiseksi varsinaiseksi kirkkoherraksi tuli J.A. Peltonen. Peltoset olivat syntyisin Virtailta. Rouva Siiri oli Tarjanteita. Peltosten aikaan pappilassa oli elämää. Oma perhe oli iso. Oli opiskelevia poikia ja tyttäriä, oli mummo, tätejä, keittäjä, sisäkkö, pikkupiika ym. Maatalouspuolella oli karjanhoitajia ja maatalousväkeä. Ihmettelen näin jälkikäteen, mistä pappi voi lyödä heti sellaisen maanviljelyksen  karjoineen ja väkineen käyntiin. Isäntä-etumies tietysti pääasiassa työt järjesti, mutta kyllä kirkkoherra itsekin paljon pelloilla kulki seuraten asioita. Rouva taasen johti muonitusta ja taloutta omalta osaltaan. Seurakuntalaisten keskuudessa liikuttiin paljon ja osallistuttiin sen aikaisiin asioihin. Pappilan naisilla oli kesällä kansallispuvut, joita kansa ihmetteli, että mitä mustalaisten pukuja ne käyttävät. Siiri-rouva oli vilkas ja edustava. Luonnostaan lankesi, että kaikki puhuivat häntä ruustinnaksi. Kirkkoherra Peltonen oli lyhyehkö, leikkisä herrasmies hoitaen niin papinvirkansa kuin muutkin yhteiskunnan vaatimukset. Muistan, että sanottiin Peltosen saarnanneen paperista, mutta Herran siunauksen hän ainakin messusi joka sunnuntai erittäin kauniilla äänellään. Voisin lähinnä kuvitella Juhani Ahon "Kevät- ja takatalven" rovastikuvausta.

Näihin aikoihin elettiin Suomessa vapaussodan vuosia. Pihlajavesi oli valkoisten puolella ja onneksi sai elää rauhassa ilman väkivaltaisuuksia. Luullakseni pappilakaan ei saanut tähän aikaan täysin sivusta tapahtumia seurata. Kulkihan rintamalinja näinkin lähellä. Muistan, kun muutamat ihmiset ihmettelivät, että mitähän niillä pappilan hevosilla oikein yöllä ajetaan, kun ovat aamulla niin märkinä. Olisiko ollut jotain henkilökuljetuksia. Ainakaan ei kenelläkään ollut mitään kaunaa pappia kohtaan. Nälkä oli näillä main kova. Pappilasta sai jokainen pyytäjä aina ruokaa. Mukaan ei ollut aina antaa, mutta jokaiselle annettiin syötävää. Ruustinna itse oli sitäkin asiaa hoitamassa.

Pappilan väki osallistui paikkakunnan seuratoimintaan. Rouva hoiti seurantalon juhlissa ravintolaa ja kirkkoherra piti puheita. Kuoroa myöskin kirkkoherra johti. Pappilassa oli samanikäinen tytär, jonka leikkitoverina aina olimme. Pappilan vintti on niiltä ajoilta joka sopestaan tuttu. Kun Aili-tytär tuli Helsingistä ylioppilaslakin saaneena, lauloimme me lapset hänelle pappilan yläverannalta.

Pappilan setä ja täti harjoittivat meille lapsille ohjelmia, joita sitten esitimme pappilan kutsuissa. Ruokasaliin oli kukilla erotettu näyttämöalue, jossa esiinnyimme. Oli Topeliuksen näytelmiä, runoja, laulua ym. Veli-Reino ei osannut vielä kunnolla puhua, kun hänet jo nostettiin tuolille ja kauniilla äänellään hän lauloi "Olemme suomalaisia" ja "Täällä Pohjantähden alla" ym. Vieraat olivat pappilan kutsumia ja pappilasta hoidettiin tarjoilu. Vapaaehtoinen kolehti tai maksu oli sitten raamatturahastoon.

Köksä-Ruusa se vasta hauska oli. Hän puhui niin nopeaa vanhaa raumalaista, etteivät pihlajavetiset ymmärtäneet hänen selityksistään mitään.

Pappilassa pidettiin talkoita ja syönnin päälle väentuvassa kansa sai pistää polkaksi kaikessa hyvässä ystävyydessä.

Kirkkoherra Peltonen muutti Akaan seurakuntaan, jonka lääninrovastina hän oli ja kuoli siellä. Rouva Peltonen piti yhteyttä jatkuvasti Pihlajaveteen ja henkilökohtaisestikin muistan häntä suurella kiitollisuudella. Erikoisesti hänen valistunutta laajakatseisuuttaan muistan ihaillen.

Muistaakseni kirkkoherra Peltosen jälkeen oli jonkin aikaa vt. kirkkoherrana lehtori Hämäläinen Tampereelta. Hieno ystävällinen pariskunta kävi kotonakin vierailulla. Eräs toispaikkakuntalainen kysyi kirkon eteisessä Männistön Iida-muorilta, että millainen pappi teillä nyt on? "Ei meillä mitään pappia ole, on vain yksi lehtori Tampereelta" kuului vastaus. Ihmiset eivät tienneet, että heidän pappinsa oli silloin teologian tohtori.

Kolmas kirkkoherra oli Väinö Suojamaa. Pihlajavesi muistaa häntä aina erittäin suurella kiitollisuudella ja rakkaudella. Hyväntahtoinen, hurskas mies. Ei varmaan kovaa sanaa voinut sanoa. Hyvä saarnamies. Käsittääkseni hänellä oli työssään tarkoituksena seurakuntaelämän syventäminen. Merimieslähetys ja merimiehet erikoisesti olivat tämän raumalaisen merikapteenin pojan sydämellä. Suojamaan aikaan alkoi säännöllinen ompeluseuratoiminta. Ompeluseura kokoontui aina pappilassa. Usein kesäiltoina pappilan väki tuli oikopolkua kylään tai kirkkoherra käveli yksinään keppinsä kanssa. En tiedä, että tapahtuiko se vain kerran, mutta mielestäni aina laulettiin pihassa joukolla: "Nyt ylös sieluni, nouse ylös maasta tästä..."  Kuva Kuva Matomäen www-sivuilla

Pappilassa, kuten muuallakin, kaikki kulki rauhallisesti. Maatila huolineen oli annettu vuokraajalle. Kirkkoherra syventyi yksinomaan seurakuntatyöhön. Saida-rouva oli innokas käsityöihminen kutoen kangaspuissa ym. Hän opetti monta käsityötapaakin paikkakuntalaisille. Pappilassa oli neljä tytärtä. jotka kävivät Raumalla oppikoulua. Kesäisin ja joulunaikoina oli meillä taasen joka päivä yhteisiä leikkejä ja touhuja. Kyllikki-tytär kertoi jännittäviä juttuja kouluelämästään, ei tosin mitään vaarallisia. Raumalainen kieli oli hauskaa. -Nyt ei ollut pappilan vintiltä multatäytekään tuntematon.
Lisää Suojamaasta...
Muistan miten pihlajavetiset olivat haikeita Aseman nuorisoseurantalolla pidetyssä läksiäistilaisuudessa, kun Suojamaan perhe muutti Pyhämaahan. Läksiäislauluna kaikui: "Eipä koskaan Herran kansa ainiaaksi erkane..." Rovasti Suojamaa julkaisi sittemmin talvisodan aikoina kirjasia: "Sankaripaarien äärellä" ja "Uhripolkujen varrella". Kirjoja luettiin Pihlajavedelläkin ahkerasti. Rauman ympäristön rukoilevaisten keskuudessa Suojamaa suoritti pitkän ja rikkaan elämäntyönsä. Viimeiset 13 vuotta joutui hän viettämään melkein liikuntakyvyttömänä. Tämä nöyrä Herran palvelija pääsi lepoon 1968. Sama rauhallisuus ja Jumalaan luottava usko säilyi loppuun saakka. Sain rouvalta kirjeen rovastin viimeisistä vaiheista.

Suojamaan jälkeen oli vt. kirkkoherrana jonkin aikaa V. Hovila. Hän oli nuori, hyvä pappi, johon rippikoululaisen koko ihailu kohdistui. Oleskelu oli vain lyhyt ja rippikoululaisen suureksi suruksi hän sai siirron muualle. Radiosta on joskus myöhemmin kuulunut lääninrovasti Hovilan saarna. Hänen mentyään oli jonkun kuukautta vanha, sydämellinen, eläkkeellä oleva rovasti Luoma, josta ihmeeksemme jälkeenpäin kuulimme, että hän oli kuolinvuoteellaan mennyt vihille.

Neljäs vakituinen kirkkoherra Väinö Suominen saapui miehuuden parhaassa iässä pystyvänä, tarmokkaana ja erikoisen hyvänä saarnamiehenä. Saarnoissa oli voimaa. Samoin hän oli hyvä musiikkimies. Pihlajavesi piti hänestä, jota todistaa esim. se, että kun hän jossain vaiheessa aikoi lähteä pois, pyysivät seurakuntalaiset häntä jäämään ja yksimielisesti anoivat hänet neljännelle vaalisijalle ja äänestivät hänet kirkkoherraksi. Suomisen aikana seurakuntatoimintaa laajennettiin. Oli tilaisuuksia, joissa oli erilaista ohjelmaa. Erikoisesti hän harrasti ns. maallikkojen osallistumista seurakunnan ohjelmiin.

Suominen jatkoi opintojaan vielä Pihlajavedellä ollessaan, jonka yhteydessä hän suoritti korvaamattoman arvokkaan työn keräämällä talteen ja julkaisemalla Pihlajaveden seurakunnan historian. Näissä merkeissä hän teki laajoja haastattelukeräyksiä ja tutkimusmatkoja paikkakunnan vanhemman väen keskuudessa. Kerrotaan mm, että miten hän haastatteli paria vanhaa miestä, joista toinen, Emanuel Jartti, töytäisi naapuriaan, Lusikka-Petteriä, ja sanoi, että elä vallan niin paljon valehtele! -Oos vaiti, mistäs sen vieras tietää, vastasi Lusikka-Petteri. Historian tiedot ovat kuitenkin hyvin totuudelliset.

Aikanaan heitteille jätetty vanha kirkko entisöitiin, kunnostettiin ja otettiin käyttöön Suomisen toimesta. Monet yhteiset kunnostamistalkoot pidettiin vanhan kirkon ympärillä.

Kirkkoherra Suominen laski ensiksi meidän ikäluokkamme ripille. Jonain seuraavista talvista hän otti tytön laulatettavakseen. Lauloimme yhdessä ja yksin joka viikko. Hän oli kova vaatimaan: "Laula isommin, laula uudelleen, anna tulla vain." Mikä suurenmoinen lahja nuorelle tytölle oli saada olla tällaisessa opissa. Kai ikäkauden mielialojen mukaisesti nuori oppilas teki tenän eikä rohjennut mennä jatkamaan. Jälkeenpäin olen kiitollinen siitäkin ajasta, mitä sain olla hyvän opettajan johdossa.

Opettajan ura kai oli Suomisella kutsumuksena seurakuntatyön rinnalla. Jo Pihlajavedellä ollessaan kävi hän Haapamäen yhteiskoulussa opettajana ja sittemmin toimi rehtorina.

Seurakunnassa hän koki ehkä pettymyksen toivoessaan näkevänsä herätystä, kääntymystä. Pihlajavetinen luonne on hillitty, sisäisesti peittävä. Se ei näytä useinkaan ulos sisäisiä liikkeitään, vaikka siellä saattaa olla syvääkin uskonelämää. Joka tapauksessa seurakuntatyö vilkastui. Suomisen aikana laulettiin paljon "Hengellistä laulukirjaa". Sekakuorokin oli jonkin aikaa toiminnassa.

Uusi hautausmaa ja siunauskappeli valmistuivat Suomisen toimessa ollessa. Myöskin kunnalliselämään kirkkoherra Suominen osallistui jonkun vuoden valtuuston puheenjohtajana. Silloinen kunnalliselämä oli kuitenkin niin politisoitunutta, että hän seurakunnan edustajana katsoi paremmaksi vaihtoehdoksi luopua kunnallisesta työstä.

Suominen oli huoliteltu, täsmällinen, hiottu persoona. Kaksi kertaa pihlajavetiset valitsivat hänet papikseen ja olisivat pitäneetkin. Myöhempinäkin kesinä vanha kirkko täyttyi joka kerta, kun kuultiin Suomisen siellä saarnaavan.Valma-rouva oli hieno, hillitty ihminen ja ompeluseurojen sydämellinen emäntä. Ompeluseurat pidettiin aina pappilassa. Neljä tytärtä olivat hyvin kasvatettuja pappilan tyttäriä. Pisimmän työkautensa kirkkoherra Suominen teki Vaasan tyttölyseon johtajana, josta siirtyi eläkkeelle. Pihlaisselän rannoilla perhe kuitenkin kesänsä vietti, ja täältä on viimeinen leposija valittu.

Suomisen jälkeen oli taas vt. kirkkoherra Sulo Tasanko. Hyvä, nuori pappi, joka kuitenkin pian määrättiin muualle. Hänen jälkeensä tuli rovasti Erland Sihvonen. Tuskin pihlajavetiset aikoinaan tiesivätkään, miten erikoisen persoonallisuuden kanssa olivat tekemisissä. Hänen elämänkokemuksensa, laaja maailmantuntemuksensa ja  ihmisten ymmärtäminen sekä ennen kaikkea valoisa uskonvoimansa tulivat ennen pitkää ilmi. Hän kertoi paljon tapauksia Kiinasta ja elämästä siellä. Olihan hän ollut vuosikausia Kiinassa lähetystyössä, mutta myöskin Suomen lähettiläänä. Hänellä oli lapsenomainen luottamus Jumalaan ja hänen hoitoonsa. Se oli kai kehittynyt pitkinä Kiinan vuosina, jolloin usein pienet asiat saivat jäädä sivuseikoiksi. Kuva Erland Sihvonen SLS:n www-sivulta

Suomen Lähetysseura:
Erland Sihvonen
lähetettiin Kiinaan vuonna 1902 Luoteis-Hunaniin. Esimiehenä hän johti työtä uudella kentällä useita vuosia ja siirtyi 1914 Shekoun lut. seminaarin professoriksi
.


Täällä oli silloin sodan aiheuttamaa säännöstelyaikaa. Ruokaa oli vähän. Rovasti Sihvonen soitti rouva Pakkalalle jouluaattoiltana ja sanoi, ettei heillä ollut pappilassa mitään syötävää. Jouluksi oli pappilaan tullut rouva tyttärineen Helsingistä. Rovasti oli nähtävästi uskonut, että kyllä Jumala ruokaa antaa, tai sitten hän oli tuskin muistanutkaan ruokaa. Tulihan sitä ruokaa sitten rouva Pakkalan lähettämänä.

Seuraava Pihlajaveden kirkkoherra oli rovasti Einari Borg eli Einari-setä, jota nimimerkkiä hän käytti lehtikirjoituksissaan. Jälkeenpäin tuntuu kuin kappale taivasta olisi kulkenut Pihlajaveden metsäpoluilla. Hän oli harmaahapsinen, elämää ymmärtävä, hurskas mies. Tuntuu kuin hän ei olisi koskaan puhunut ihmisestä, vaan vain Jumalasta, Jumalan rakkaudesta. Löytyi joskus lujakin sana, kun sitä tarvittiin, mutta sitä tarvittiin niin harvoin.

Rovasti Borg sai kantaakseen pihlajavetisten raskaimman ajan: talvisodan päivät. Hän sai kulkea talosta taloon surusanomia viemässä. Hän suri yhdessä seurakuntalaistensa kanssa. Hän osasi rauhallisimmin surusanoman tuoda ja lohdutusta etsiä.

Vielä 1970 harmaantuvat miehet (Vilho Isoaho ja Reino Järvinen) kertoivat olleensa Borgin rippikoululaisia. Vanhassa kirkossa rovasti-setä puhui heille, että nyt voi syttyä sota, mutta hän rukoilee ja siunaa teidät, ettette sodassa tuhoutuisi. Rovasti-setä siunasi heidät kaikki. Vaikka myöhemmin kaikkien näiden poikien tie kulki sotakenttien kautta, ei ainoatakaan näistä rippikoululaisista (v. 1922 synt.) kaatunut.

Sotatalven jälkeenkin rovasti Borg metsäpolkuja taivalteli. Ei hän paljon käymisistään kertonut. Tiesimme kuitenkin, että tuolla oli paljon vaille jäänyt nuori, tuolla toinen sairas, tuolla joku vanhus. Niitähän oli paljon, joita hän aina piipahti katsomassa.

Rovasti Borg oli syntynyt Limingan lakeuksilla. Hän oli maanviljelijä. Mieheni Martti Rantakömi oli hänen kylväjänsä viljapellolla. Martti kertoi, että kun viljapellolle mentiin, niin rovasti-setä polvistui siemensäkin viereen ja siunasi sen. Rovasti piti säännöllisesti joka kesä juhlapuheen maamiesseuran kesäjuhlassa.

Vielä kohoaa muistooni erikoisesti Borgin virkaanasettajainen ja piispantarkastus, jonka toimitti Tampereen piispa A. Lehtonen. Isäni oli piispan kyytimiehenä. He kävivät hevoskärryillä mm. vanhassa kirkossa ja samoin uudella kirkolla. Oli myöhäissyksyä. Väkeä oli pappilassa tavanomaisesti paljon. Olin mukana silloisessa nuorisoseuran kuorossa esiintymässä tilaisuudessa. Em. kuorolla oli laaja hengellinenkin ohjelmisto. Kuoroa johti Iida Vuorela. Erikoisesti jäi mieleen hirsiseinäiseen väentupaan järjestetty yhteinen ateria. Ahdasta siellä oli, eikä ruokailuvälineitäkään tahtonut kaikille riittää, mutta tunnelma oli sitäkin parempi. Borg etsi aina vaatimattomuutta ja aitoutta ja onnistui tässäkin erinomaisesti.

Rovastin rouva Anna Borg oli hiljainen ja nöyrä ihminen. Rovasti Borg kaipasi synnyinseuduilleen, jonne hän viimeisiksi toimivuosikseen pääsikin. Oulun Diakonissalaitoksella hän toimi vielä eläkevuosinaankin. Oulun hautausmaalla on heidän viimeinen leposijansa. Siunattu muistonsa.

Pastori Paavo Palho saapui nuorena ja voimakkaana kuin keväinen luonto. Rouva Tellervo Palho oli myöskin teologisen tutkinnon suorittanut. Pari lastakin heillä oli. Suomen kohtalonvuodet ohittivat armottomina. Miehet kutsuttiin jatkosotaan. Mieleeni on jäänyt kuva Suojeluskunnan kansliasta, jossa kutsunnan toimenpiteet hoidettiin. Pastori Palho oli saapunut ensimmäisinä kutsutuista. Siellä hän istui penkillä toisten reserviläisten kanssa. Hänellä oli sotilastakin kaulus auki ilman mitään sotilasarvomerkkejä. Hän oli jättänyt ne kaikki pois. Palho meni etulinjaan toisten miesten kanssa. Hänet olisi siirretty kotirintamalle, mutta hän oli ilmoittanut haluavansa olla siellä missä toistenkin miestan on oltava... Kotona odotettiin sitten myöhemmin isää lomalle kastamaan vastasyntynyttä tyttärtään. Tytär kastettiin Pihlajaveden pappilassa isän kuvan vieressä. Isä ei koskaan nähnyt tytärtään. Vanhassa kirkossa ilmoitettiin seurakunnalle, että sen vt. kirkkoherra oli kaatunut. Rouva Palho kantoi suurella ja esimerkillisellä uljuudella ja tyyneydellä kohtalonsa. Tämä nuori perhe sai pihlajavetisten lämpimän myötätunnon ja osanoton suruunsa.

Palhon kaatumisen jälkeen seurakunta täällä oli jonkun aikaa ilman pappia. Reserviläisten kokoontumis- ja koulutuskeskuksissa Pihlajavedellä ja Haapamäellä oli joukossa pappejakin, jotka aina vuorollaan hoitivat Pihlajaveden papin tehtäviä. En ollut niihin aikoihin aina kotonakaan, ja sota-aika toi niin paljon tapahtumia, etten muista ketään erikoisesti. Joku on maininnut pastori Närhin nimen.

Kirkkoherra Martti Malakias Kantele oli valittu jo Pihlajaveden seurakunnan kirkkoherran virkaan. Hän oli perheineen joutunut sodan temmellyksessä tulemaan Viipurin maaseurakunnan kirkonkirjojen ym. kanssa lopulta Jämsään, jossa hoiteli seurakuntansa asioiden selvittelyä. Jämsästä hän saapui Pihlajaveden kirkkoherran virkaan. Kantele edusti vanhaa Cantellien pappissukua.

Kanteleen alkuvuosien toimintaa sävytti edelleen maassa jatkuva sotatila tuoden kaikkialle tavallisuudesta poikkeavia huolia ja tehtäviä. Nyt Pihlajavedellä oli kuitenkin jälleen toimessa seurakuntaelämään pystyvä ja siihen täydellä tarmolla, taidolla ja vakavuudella paneutunut paimen. Seurakuntatilaisuuksia oli runsaasti. Kirkkoherra kulki vaikeita matkoja aluksi hevosella, sitten moottoripyörällä ja myöhemmin autolla. Aina ilman vahinkoa, vaikka hän tulikin tunnetuksi kovasta ajotavastaan.

Kanteleen julistus pohjautui myöskin laajaan tietoisuuteen ja lukeneisuuteen, jota täydensi tietysti syvällinen vakavuus. Seurakunnallinen nuorisotyö oli uutta. Kantele palkkasi itse muutamana kesänä henkilön tekemään nuorisotyötä, kun tunsi jotenkin, ettei itse riittävästi ehdi siihen paneutua tai ei saa siitä riittävää otetta. Sotaorpotyö, kummikunta-asia, urheilukentän teko Koipikankaalle ym. hyvät asiat saivat häneltä tukensa ja työ eteenpäin viejän. Koipikankaalle valmistui sankarimuistomerkit näinä vuosina. Seurakunta ja kirkkoherra olivat siinäkin mukana. Myöskin pappilan täyskorjaus ja uudistus tapahtui. Ompeluseurat kokoontuivat entisen tavan mukaan sääännöllisesti pappilassa. Helmi-rouva seurasi miestään seurakuntamatkoilla, lauloi kauniilla äänellään joukossa, kuorossa sekä yksin. Rouva hoiti perheensä ja ajoittain koko pappilan maanviljelyksenkin yksin. Pappilan nuoriso, kolme poikaa ja yksi tytär, kävivät koulua, kasvoivat, varttuivat ja valmistuivat huomattaviin tehtäviin yhteiskunnassa.

Kanteleen toimiaika seurakunnassa oli 17 vuotta. Hän erosi papinvirasta sairauden takia ennen varsinaista eläkeikää. Siteet seurakuntaan ja sen asukkaisiin eivät kuitenkaan katkenneet. Pappilaa vastapäätä Koipijärven rannalle rakennettiin Kaikuranta, jossa vietettiin kesät. Rovasti Kantele kulki edelleenkin kesäisin seurakunnassaan, sen tilaisuuksissa ja kodeissa. Vuodet toivat muassaan vain suurempaa syventymistä. On kuin rovasti Kanteleen ympärillä olisi ollut kaikkialle ulottuva ystävällisyyden ja suuren hartauden ilmapiiri, josta ainakin lähelläolijat saivat osansa. On ollut ilo elää naapurina.

Vt. kirkkoherraksi tuli nyt Sampo Kuusi, Haapamäen Yhteislyseon opettaja, filosofian ja teologian maisteri. Kuusen suku on tunnettu hengenlahjoistaan ja tiedemiesolemuksestaan. Sampo Kuusi ja myös teologisen tutkinnon suorittanut rouva Tuovi Kuusi tultiin tuntemaan ennen kaikkea nöyrinä kristittyinä. Tämä vaatimaton nöyryys ja hyvyys ei voinut olla vaikuttamatta. Vähäisellä toimiajallaan Kuusen perhe sai paljon uskollisia ystäviä, ja uskoakseni hänen antamansa hengellinen anti on jäänyt syvästi seurakuntalaisten mieleen. Ehkä tähän yhtenä syynä oli Kuusen vakava sairaus. Elämä oli otettava joka päivä Jumalan lahjana. Kuusen vaikutus koulunsa oppilaisiin ja koko koulun henkeen oli suuri. Hänen tietomääränsä oli suuri ja opetustapansa rauhallista ja korutonta. Oppilaat kertoivatkin, ettei kenenkään mieleen olisi tullut tehdä tai sanoa Kuusen tunnilla mitään sopimatonta - siksi suuresti he rakastivat ja kunnioittivat opettajaansa. Keväällä 1968 liikuttuneet oppilaat ja opettajat saattoivat rakastetun opettajansa ja työtoverinsa viimeiselle matkalleen.

Toinen vt. kirkkoherra oli pastori Mannila Keuruulta. Hän ei asunut seurakunnassa, vaan hoiti tehtäväänsä Keuruulta. Hän oli valoisa, hymyilevä, erityisesti nuorisotyöhön paneutuva mies.

Kolmas vt. kirkkoherra samaan jatkoon oli pastori Leo Harviainen. Tämä hyväntahtoinen, työhönsä paneutuva mies otti papintyönsä ensi askeleita. Hänen toimestaan aloitettiin seurakunnassa partiotyö, jolla oli varsin runsas ja hedelmällinen työkausi useita vuosia, ja joka loi pohjan varsinaiselle seurakunnan nuorisotyölle.

Seurakunnan varsinaisista kirkkoherroista oli seitsemäs Veikko Ilmari Veikkola. Hän saapui Jyväskylän maaseurakunnasta ja oli syntyisin Lapualta. Hän oli heränneisiin lukeutuva pohjalainen, suora, rehti ja avoin. Hän oli mies parhaassa työvireessä: kokemusta jo seurakuntatyöstä ja voimat jäljellä. Hän otti asiat sellaisina kuin ne olivat: ei koskaan sanaakaan moitetta seurakunnan koosta, tavoista, matkoista tms. Julistus oli selkeää, perustuksiin paneutuvaa. Seuratupien penkeillä laulettiin Siionin virsiä, ja Herättäjäjuhlille kulki näihin aikihin ehkä useamman seurakuntalaisen kesämatka. Seurakuntatilaisuuksia oli paljon. Ompeluseurapiirejä perustettiin ja viikottaiset kokoontumiset eri kyläkunnilla vakiintuivat. Partiotyö ja nuorisotyö saivat muotonsa. Seurakunnalle löytyi Leirisaari. Kirkkoherra ja pappilan nuoret siellä teltoissa ja korsuissa ensimmäiset partioleirit järjestivät täysin omatoimisuuden ja luonnon varassa. Leiriläiset vanhempinakin muistelevat niitä aikoja iloisina ja onnellisina. Leirisaari saa kuitenkin vähitellen varusteita, tuparakennuskin valmistuu. On talkoohenkeä, on tupaantuliaisia jne. Myös kanttorila valmistuu näinä vuosina. Kirkkoherra Veikkola paneutuu tarkoin rakennuksen jokaisen yksityiskohdan suunnitteluun.

Pappiaan vähemmän tunteva henkilö saattoi kysyä, että eikös se pappi ole kovasti määräävä ja itsepäinen? Jos rovasti Veikkola näki esim. kokouksessa, että joku hänen esittämänsä asia ei saanut kannatusta, ei hän pienimmälläkään tavalla sitä painostanut tai tuonut myöhemmin esille. Jos hänellä oli jotain mielessä, sanoi hän sen heti suoraan ja nauroi päälle, eikä siitä sen jälkeen kaunaa kannettu. Silloisen palkkausjärjestelmän mukaan ei matkarahoja maksettu. Laajassa ja huonokulkuisessa seurakunnassa ei kirkkoherra ainakaan koskaan matkakulujaan säästellyt. Nurisematta hän ajoi pitäjän kulmakunnille kelirikon aikaana pitkiäkin kiertoteitä.

Ennen kaikkea Veikkola oli heränneen kansan kasvatti, joka seurakunnassaan tahtoi julistaa totista kristillisyyttä. Pappilan nuoret, erityisesti Liisa ja Juhani osallistuivat kiinteästi seurakunnan partiotyöhön. Samoin Alli-rouva seurasi paljon miestään hänen seurakuntamatkoillaan.

Veikkolat muuttivat sittemmin Lammin seurakuntaan. Pihlajavetiset ystävät antoivat kirkossaan muistoksi ryijyn toivoen sen muistuttavan mieliin Pihlajaveden maisemat ja ystävät täällä. Seurakuntalaiset jättivät hyvästinsä kaipaavin mielin ajatuksissaan huoli siitä, että saako seurakunta toimeen jatkajaa, koska hakijoista yleensä oli puute.

Ennen seitsemännen kirkkoherran lähtöä oli Pihlajavedelle jo löydetty uusi viranhoitaja: pastori Esko Töyli, nuori ja valoisa, juuri valmistunut pappi. Voidaan sanoa, että seurakunta mielistyi häneen  ja toivottavasti hän seurakuntaan. Työ jatkui edelleen. Nuori pastori paneutui työhön koko sydämellään. Hänellä oli itsellään aluksi huoli osaamisestaan. Seurakuntalaiset totesivat vain jälleen saaneensa hyvän papin; sellaisen jota ei kesken pois anneta. Oli pelkoa muualle siirtämisestä tai muista odottamattomista tilanteista. Monta kirjettä lähti Tuomiokapituliin pyytäen, että asiat saisivat täällä edelleen kehittyä ja jatkua. Niin Esko Töyli nimitettiin sitten Pihlajaveden kahdeksanneksi kirkkoherraksi. Seurakunnassa elettiin varsin merkityksellistä aikaa. Oli tapahtunut kunnnallinen liittyminen Keuruuseen. Seurakunnalla oli suuri vaara myöskin sulautua isompaan yksikköön. Hallintoelimissä täällä tehtiin paljon ennakoivaa työtä seurakunnan säilyttämiseksi itsenäisenä. Nuori kirkkoherra joutui heti paneutumaan mukaan mitä moninaisimpiin hallinnollisiin ym tehtäviin. Seurakunta on säilynyt itsenäisenä. Yhteistalous Keuruun kanssa on tuonut muassaan uusia asenteita. Keuruun seurakunnan suhtautuminen asioihin on ollut hyvin myönteistä.

Koipikankaalla, alkuperäisellä kirkon paikalla, seisoo uusi seurakuntatalo kauniina ja hyvin varusteltuna. Sen syntymisessä on Esko Töylillä hyvin suuri osuus. Nuoruuden innolla ja rohkeudella hän suuresti vaikutti hallintoelimien myönteisiin päätöksiin ja asian valmistumiseen. Seurakuntatyö jatkuu monipuolisena. Seurakuntatalolla toimivat monet kerhot ja muut työnalat. Kesäisin Leirisaari kokoaa jatkuvasti ihmisiä suojiinsa. Seurakunnan väkiluku laskee jatkuvasti. Tämä varmaan tuo muassaan monia uusia kysymyksiä. Toimintavireinen työntekijä ansaitsisi mukaansa isomman ja laajemman osallistujajoukon. Prosenteissa mitattuna seurakuntalaisten osallistuminen kaikken toimintaan on hyvä.

Kahdeksas kirkkoherra asetettiin virkaansa juhannuksena 1971 uudemman kirkon 100-vuotisjuhlien  yhteydessä. Kaunis tunnelmallinen juhla kirkossa ja myöhemmin seurakuntatalolla. Sinä päivänä aivan kuin kirkastui, miten arvokkaan perinnön, oman seurakunnan, omat kirkot, pihlajavetiset ovat saaneet hoitaakseen. Samoin, että tämä hiljainen kaunis Pihlajavesi on kuin puhdas helmi vaalittavaksi  ja säilytettäväksi harvinaisuutena nykyisessä yhteiskunnassa. Piispa Lehtisen sanonnan mukaan tämä on niitä harvinaisia seutuja, jossa voi sanoa, että seurakuntalaiset rakastavat kirkkoaan. Kahdeksannen kirkkoherran työkausi jatkuu parhaillaan (1971).


Seurakunnan kanttorit

Mitäpä olisi seurakunnan jumalanpalvelus ilman veisuuta ja soittoa; ilman lukkaria, vaikka hänestä papin rinnalla vähempi puhutaankin.

Suomisen Pihlajaveden historiassa on jo luettelo seurakunnan kanttoreista Jaakko Perään saakka. Kansakouluikäisenä muistan vielä tämän kookkaan, harmaan miehen istumassa urkupenkillä. Hän veisasi suurella äänellä ja tuhisi välillä nenäänsä. Paljonhan Perästä puhuttiin juttuja: saituudesta tai oikeammin säästäväisyydestä. Säästäväisyys ulottui niin yksityiseen kuin kunnalliselämäänkin. Hän teki pitkän päivätyön niin kunnan kuin seurakunnankin työkentällä ja nautti aikanaan asioiden hoitajana arvonantoa. Rippikoululaiset vain tahtoivat vuosi toisensa jälkeen näyttää paremmuuttaan kanttorin kiusaamisessa. Muistan, kun seurakunnan edustajat lähtivät saattamaan kanttoriaan viimeiseen leposijaansa kotikuntaansa Alastaroon.

Perän jälkeen tuli virkaan ensin sijaisena ja sitten valittuna kanttorina Edmund Ylenius. Pihlajavedestä tuli hänenkin koko elämänsä työkenttä. Hän oli nuori tummatukkainen mies tullessaan, vanhennut harmaahapsi erotessaan. Nuorekas mieli ja nauru sekä hauskat jutut olivat säilyneet koko elämän ajan. Niinpä hän aina sanoikin, ettei hänellä ole vanhuuden ryppyjä, vaan naurun ryppyjä. Ei kanttorin elämäkään aina ollut vain pelkkää naurua. Siinä oli paljon taisteluja ja vaikeuksiakin. Palkka oli pieni. Perheelle oli aina hankittava lisätuloja. Sitä yritettiin maanviljelyksen kautta, puusepäntöillä ja arkkuja tekemällä, mutta myöskin Helmi-rouvan jatkuvalla uurastuksella. Taitavana ihmisenä hän ompeli, piirsi ja teki käsitöitä, hautaseppeleitä, kasvatti kukkia jne. Lapsiparvi varttui kodissa ja aikanaan hakeutui muualle tehtäviin.

Ylenius oli hyvä urkuri. Hän pystyi soittamaan vaativiakin kappaleita. Veisuuääni oli niin kuuluva, että pienessä huoneessa seinät tärisivät. Hän kertoi kerran olleensa Turun tuomiokirkossa, jossa oli ollut jokin juhla menossa. Ossi Elokas lauloi kirkon lehterillä. Ylenius meni vastapäätä toiselle puolelle ja ajatteli, että kyllä minä sinut yli huudan. -Ja huusi kanssa. Kun hän seuraavana kesänä poikkesi kirkkoon jälleen, osoitti suntio kanttorille istumapaikan. Ylenius tiedusteli, että mistä suntio tietää, että Ylenius on kanttori. "Kyllähän minä sen viime kesäisen huutajan muistan" oli vastaus.

Uskollisesti ja säännöllisesti Ylenius hoiti tehtäväänsä. Kirkkokuorokin oli ja lauloi useita vuosia. Pihlajavesi hyväksyi kanttorin omakseen. Esim. jonain vuosipäivänä koko pitäjä osallistui runsaasti hänen lahjaansa onnitteluineen. Pitkän työn ja sitkeän säästämisen tuloksena Pihlajaveden rannalle kohosi oma, kaunis koti. Siellä Edmund ja Helmi-rouva monet vuodet saivat katsella kaunista auringonlaskua. Helmi-rouva saatettiin sittemmin Koipikankaan hautausmaahan. Jonkun ajan kuluttua nuorekkaalle 70-vuotiaalle Edmundille aukeni uusi elämänkausi. Vuodet kuitenkin vanhentavat. Eräs paikkakunnalta poissa ollut nuori sanoi takaisin tultuaan, ettei täällä muuta uutta ole tapahtunut kuin että ihmiset surevat, ettei Yleniuksen naurua enää kuulu. Kirkossa vielä usein seurakuntalaiset mielihyvin sunnuntaisin kuulivat tutun kanttorinsa äänen voimissaan.

Kanttori Ylä-Soini oli seuraava viranhaltija. Hän oli hiljattain valmistunut, erittäin hyväntahtoinen ja hieno mies, joka paneutui työhönsä sydämen vavistuksella ja pelolla. Hän vaati itseltään paljon ja vaati paljon myös kirkkokuorolta, joka nyt erittäin virkeänä ja suurella jäsenmäärällä toimi. Kuoroharjoitukset olivat viikottaiset ja säännölliset. Kuoro otti kuitenkin siinä muodossa ensiaskeleitaan, ja siksi harjoitukset olivat työläät ja rankat. Koko talven ankaran työn tuloksena keväällä voitiin pitää kirkkokonsertti, joka oli samalla Ylä-Soinin läksiäinen. Kanttorilla oli ohjelmassaan urkusoolojakin, ja mies näytti ottavan itsestään kaiken irti. Haikein mielin jätettiin yhteisen talven jälkeen hyvästit kanttorille. Joku arveli, että olikohan nuorelle miehelle kuitenkaan onnellisempaa muuttaa suuremmalle paikkakunnalle. Täällä olisivat pihlajavetiset kuin käsillään kantaneet ja tukeneet nuorta miestä. Ylä-Soinin aikana kirkkokuoro rekisteröitiin, ja siten taattiin sen jatkuvuus.

Kuitenkin saatiin jälleen nauttia muutama kuukausi hyvän musiikkimiehen annista. Tointa hoiti kanttori Arvi Lemponen. Kuorolaiset ihmettelivät, kun mies alkoi johtaa vaikeimpia laulujamme ilman pienintäkään hämminkiä. Kuorokin sai varmuutta johtajansa varmuudesta ja rauhallisuudesta. Seurakunnassa miettittiin, että kunpa saataisiin nyt tämä pitää. Kuten tavallista, useimmin nuoret ja hyvät hakeutuvat muualle. Lemponen kutsuttiin Raudaskylän kansanopiston musiikin opettajaksi, ja Pihlajavesi jäi.

Kanttorin tointa hoiti jonkin aikaa Ville Jaskari jostain Pohjanmaalta. Hän oli hauska mies ja maanviljelijäksi hyvä musiikkimies. Kirkossa ja uruissa hän oli kuitenkin epävarma. Kaikki kunnia hyvälle yritykselle ja hyvälle miehelle, mutta tunsin helpotusta, kun virkaan saatiin hänen jälkeensä pätevä, koulutettu mies.

Näin monen väliaikaisen virantoimittajan jälkeen sai seurakunta vaalin kautta vakinaisen kanttorin, Johan Hermasvuoren. Hän oli tehnyt jo mittavan päivätyön Suomen kirkon palveluksessa saapuessaan Pihlajavedelle. Hän oli harras, uskollinen mies, joka teki tehtävänsä nöyrästi, itsestään numeroa pitämättä. Hyväntahtoisuus kuvastui kaikesta toiminnasta. Kirkkokuoro jatkoi säännöllisesti työtään. Ohjelma oli laaja, ja kuoro luullakseni näissä oloissa melko hioutunut. Kuorossa ei voinut kuin ihailla johtajan johtokykyä, rauhallisuutta ja taitoa. Jäin vain miettimään, millaiset musikaaliset lahjat hän onkaan nuorena mahtanut omata. Lahjakkuutta osoittivat jo hänen useat kuorosovituksensa. Kanttori Hermasvuori ajeli autollaan ja hoiti heikentyvää terveyttään kylmäuinnilla. Hurskas seurakuntapalvelija.

Suntiot

Suntioistakin on luettelo seurakunnan historiassa Anselm Niemiseen saakka. Nieminen oli pieni mies, joka eleli Kaakkomäessä tupakestinä. Hän paastosi aina ennen kinkereitä ja söi sitten niin kovasti, että koko seurakunta puhui. Naisväki kyllä supisi, ettei suntio osaa siivota kirkkoa kunnolla, vaan siellä nurkissa ja penkkien alla on kaiken maailman nuuskan purut. Olikohan syy sitten enempi suntion vai sen aikaisten kirkossakävijöiden? Joskus on vanhalla hautausmaalla osoitettu maatunut kumpu ja tiedusteltu, eikö seurakunta voisi laittaa siihen jotakin muistomerkkiä.

Luullakseni seuraava suntio oli Eevertti Mäkinen (Niittylä). En muista hänestä paljon. Hän oli pienen tilan asuja ja metsätyöntekijä. Kuvittelisin jotain kömpelöjen käsien nauhan kiinnitystä papin saarnakaavussa, mutta samalla jotain yksinkertaista, sydämellistä suhdetta saarnamieheen.

Suntio Einari Mäkinen hoiti pitkän työkauden tehtävää. Hän oli hiljainen puheissaan, vaatimaton olemukseltaan, mutta varmaan tunnollisista tunnollisin. Hän oli elämänsä elänyt kirkon juurella naapurina leipätyönään vaatturin taito. Vuodet lisääntyivät. Terveys petti. Selkä kävi huonoksi. Ei olisi jaksanut ja kärsinyt nousta kirkon rappuja lehterille ja tapuliin, mutta työ oli hänelle niin rakas, ettei olisi hennonut pois heittää. Sairauden vuoksi hänen oli kuitenkin myöhemmin luovuttava tehtävästään. Tyyne-emäntä ja tytär miehineen olivat myöskin mukana kirkon vaalimisessa. Vielä monia vuosia, kun selkä jo petti ja muistikin heikkeni, suuntautuivat Mäkisen askeleet sunnuntaisin kirkkoon.

Eino Syrjälä (Heinäaho) hoiti suntion tehtäviä sittemmin. Jos kirkon palvelijalta vaaditaan nöyrää, kristillistä mieltä, niin sen suntio ainakin omasi. Hän teki työnsä niin tunnollisesti, ettei koskaan uskaltanut pyytää minkäänlaista sijaista edes perheenjäsenistään. Lisäksi suntio oli sahalla töissä ja siten usein työviikko tuli hyvin pitkäksi. Kun hän sitten jätti eronpyyntönsä tiedusteltiin siihen syytä. Suntio vastasi, että kun on kovana pakkas- ja lumiaamuna tehnyt paljon työtä saadakseen tiet auki ja kirkon lämpimäksi, ja sitten kun kirkkoon ei tule kuin muutama henkilö, niin se masentaa niin, ettei enää jaksa.

Suntioiden tehtäviin kuului osittain urkujen polkeminenkin. Joskus kai oli urkujen polkija erikseenkin. En osaa oikein selittää. Tiedän vain, että usein istui lehterin pikkupenkeissä kylän nuoria miehiä, jotka avustivat urkujen polkemisessa. Sitten, kun urut sähköistettiin, jäi tämäkin työ pois.

Veikko Kaijanmäki aloitti suntion tehtävät monien muiden töidensä keskellä. Hän viljeli pappilan maatilaa. Miehellä oli voimaa ja tarmoa käydä parikin kertaa sunnuntai-aamuna pappilan ja kirkon väliä. Matkaa tehtiin moottoripyörällä, ja teitä avattiin myöhemmin traktorin avulla. Työ kävi tutuksi, mies tutuksi liikkumaan kirkkokansan silmissä. Kaikki kävi tottuneesti. Uudet järjestelyt toivat helpotusta mm. lämmitykseen. Vaatimuksetkin kaikessa ovat kiristyneet. Seurakunta oli tyytyväinen suntioonsa ja hänen avuliaisuuteensa eri tehtävissä. Samoin olivat luullakseni toiset seurakunnan virkailijatkin ollessaan kiinteässä kosketuksessa suntion kanssa.

Muistelmien kertoja ei pysty - eikä haluakaan - olla kenenkään työn arvostelija. Olen vain halunnut merkitä muistiin piirteitä menneistä vuosista ja työntekijöistä sellaisina kuin ne välittömästi mieleen kohoavat.

Aino Korja

Aino Korjan historiikit -alkusivu

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Eenok Lahden kuvia


Kanttori Jaakko Perä ja kirkkoherra Väinö Suojamaa


Väinö Suomisen perhe, vas, Hilkka, Alma-äiti, Väinö-isä, tyttö? ja Helmi

Katso Eenok Lahden kuvia.


Väinö Suominen Uuden kirkon alttarilla


Lisää kuvia...

Viimeksi päivitetty 28.06.2010 16:38