Narrow screen resolution Wide screen resolution Auto adjust screen size Increase font size Decrease font size Default font size

Pihlajaveden ala-aste, Keuruun kaupunki

Mainospalkki
Etusivu Kuvagalleriat Kylän historiaa Pihlajaveden Saha, Aino Korja
Pihlajaveden Saha, Aino Korja PDF Tulosta Sähköposti
22.05.2010 07:51
saha100

Pihlajaveden Saha
Kuvia sahalta 1960-luvulta, Erkki Kanerva
Kuvia sahalta 1920-1930-luvuilta
..............................................
Aino Korjan historiikki

   

 

Aino Korjan historiikit -alkusivu
Kuvia sahalta 1920-1930-luvuilta, Saara Tuliniemen kuvakokoelma
Kuvia sahalta 1960-luvulta, Erkki Kanerva

 


Kuvat yllä, Niilo Lamminpää

1. vaihe

Vuoden 1900 tienoilla heräsi Pihlahjaveden metsänomistajilla, siis talollisilla, ajatus alkaa omalla paikkakunnalla harjoittamaan sahateollisuutta. Näin perustettiin osakeyhtiö, johon kuuluivat talolliset: Leppälä, Kaakkomäki, Rekola, Naaramäki, Lappi ja Rantakömi ja mahdollisesti muitakin. Yhtiön nimeksi tuli Pihlajaveden Puuteollisuus Oy.

Sahan ensimmäisenä johtajana toimi Rikhard Rantakömi. Hän tuli päivittäin sahalle hevosella. Hevonen oli sidottu suureen koivuun ja kuopi jaloillaan syvän haudan. Sahan ensimmäisiä tilikirjoja on löytynyt Rantakömin vintiltä ja tuotu museoon.

Saha rakennettiin Pihlaisselän rantaan Koipijärvestä tulevan puron suuhun Kaakkomäen omistamalle Jokelan niittypalstalle. Saha oli pienitehoinen: kaksi pientä käytettynä ostettua höyrykattilaa ja höyrykone, kokkolalainen piilusyötteinen kehä (raami), pieni höyläkone, kantti ja kaksi katkaisusirkkeliä. Näillä koneilla toimittiin kuitenkin 20 vuotta. Sahanhoitajana oli ensin Sytelä ja sitten Stenholm. Kolmantena sahanhoitajana oli Vuokko.

Sahauksen aikana oli työväkeä noin 20 henkeä. Työpäivä oli 10 tuntia: aamu-kuudesta ilta-kuuteen, välillä  kaksi ruokatuntia. Sahaus kesti kesäkuukaudet. Miehen päiväpalkka oli 1,75-2,50 markkaa.

Sahayhtiö harjoitti täydellistä puutavaraliiketoimintaa. Puita ostettiin ja harjoitettiin ulkomaankauppaa. Tukkien hankinta tapahtui omistajan merkintöjen mukaan pystymetsistä tai alueittain määrämittaisena. Tavara kuljetettiin hevosilla 2,5 kilometrin päähän Pihlajaveden asemalle rautatiekuljetukseen.

Pihlajaveden Puuteollisuus Oy joutui rahoitusvaikeuksiin. Oliko maanviljelijöillä liikemiehiltä vaadittavan ammattitaidon puutetta vai mikä oli syy? Osakkaat joutuivat huomattaviin korvauksiin ja suorituksiin veloista.

Pihlajaveteläinen Einari Luoma oli aikoinaan tehnyt näytöskappaleenkin Pihlajaveden Sahan isännistä. Isännät olivat siinä olleet hyvin tunnistettavissa. Niinpä Rekolan isäntäväki oli palkannut naapurinsa katsomaan näytelmää nuorisoseurantalolle ja kertomaan heille, kun eivät itse rohjenneet mennä katsomaan. Rekolainenkin oli näytelmässä tapansa mukaan laittanut lakkinsa kokouksen alussa pöydän alle. Näytelmä on vuosien saatossa luultavasti kokonaan kadonnut.

2. vaihe

Vuonna 1910 sahanomistajaksi tuli kauppias Verner Pakkala. Sahanhoitajana oli Alfred Puro. Toiminta oli vähäistä. Parina, kolmena vuotena sahattiin 2-3 kuukautta kesällä. Vuosina 1914-15 ei sahalla ollut juuri ollenkaan toimintaa.

3. vaihe

Vuonna 1916 perustettiin taas uusi osakeyhtiö. Siihen tulivat Ähtäristä Verner Laitakari, Emil Larja ja Juha Alfred (Janne) Sisto sekä Pihlajavedeltä Olga Pakkala. Kullakin oli yhtä monta osaketta. V. Laitakari oli toimitusjohtaja ja J.A. Sisto sahanhoitaja. Rouva Aura Sisto toimi tili- ja rahastonhoitajana.

Sahaus alkoi jälleen 1917. Sahattiin 2-3 kuukautta kesällä. Työpäivä oli edelleen 10 tuntia. Miestyöpäivän palkka oli 2-3 markkaa, naistyöpäivän 1-1,50 markkaa ja poikasten 0,50-1 markkaa.

Vuonna 1918 toukokuun alussa sahauksen alkaessa piti sahan työväki kokouksen ja vaati kahdeksan tunnin työpäivää ja markan tuntipalkkaa. Vaatimuksen esittäjäksi valittiin Paananen. Tunnin kuluttua Laitakari tuli ja ilmoitti, että vaatimuksiin oli suostuttu. Paanaselle ilmoitettiin, että hän saa tulla hakemaan lopputilin. Näin hän joutui kärsimään toisten puolesta.

Sahatavara kuljetettiin edelleen Pihlajaveden asemalle ja sieltä edelleen rautatietä Porin, Kaskisten ja Vaskiluodon (Vaasa) satamiin.

Syyskesällä 1923 saha paloi perustuksiaan myöten. Palo oli tapahtunut yöllä. Silloin ei paljon tiedotusyhteyksiä ollut. Muistan, kun yövartijana toiminut Tilda Joutsimäki tuli aamulla Mäenpäähän ja kertoi sahan palaneen. Lähikylä ei ollut paloa lainkaan havainnut. Moni työmies tuli aamulla töihin ja totesi tapahtuneen. Kerrottiin, että Laitakari tultuaan aamulla Ähtäristä totesi vain. "Kellä on sika, siltä menee sika. Kellä on saha, siltä menee saha."

Saha rakennettiin uudestaan 1924 puolta isommaksi ja puolta tehokkaammaksi. Vanhan raamin rinnalle tuli uusi lahtelainen A9 raami. Laitettiin isommat höyrykoneet ja -kattilat, halkaisusirkkeli ym. Näin sahattiin 15 vuotta. Nyt sahattiin puolta isommalla teholla ja maaliskuulta syys-lokakuulle. Useina kesinä sahattiin kahdessa vuorossa.  Työväkeä tarvittiin vuorossa 15 miestä, 3-4 poikaa ja 8-10 naista, yhteensä noin 30 henkeä. Lisäksi hakkuut ja kuljetukset työllistivät. Sotavuosina ei sahattu.

Kun sahaus laajeni, oli metsien ostokin aikaa vievää. Kaupanteko oli hyvin venyvää. Ostaja sai käydä monta kertaa talossa. Hintoja nostettiin 25 penniä kerralla. Leimikot olivat isoja, noin 1000-8000 runkoa. Pienemmät erät ostettiin hankintakaupalla. Talvella oli tukkien ulosotto metsistä. Puut kaadettiin pokasahalla ja jakomies merkitsi tukit katkottaviksi. Puut vedätettiin hevosilla vesistöjen varteen jopa 10 kilometrin päästä. Pihlaisselän ympäriltä kuljetettiin lautoilla. Aluksi pyöritettiin "vorokkia" miesvoimalla, myöhemmin hevosella. Liesjärveltä uitettiin jokiuittoina noin 25 kilometriä. Jokiuittoon oli puut kuorittava metsässä.

Osakekannassa tapahtui muutoksia vuoden 1930 jälkeen. Verner Laitakari keskittyi Ähtärissä olevan sahan hoitoon ja myi osakkeensa Emil Larjalle. Myöhemmin Olga Pakkala luovutti yhden osakkeen Larjalle ja näin Sahan osake-enemmistö siirtyi Larjan suvulle.

Laitakarin poistuttua siirtyi sahanjohtajan vastuu J.A. Sistolle. Samoin sahanhoitajan vastuu siirtyi käytännössä pikkupojasta asti mukana olleelle Kalle Heinoselle. E. Larja oli siirtänyt jo osakkeitaan pojalleen Osmo Larjalle.

Osakkeen omistajien kuolemien kautta 1940- ja 1950-luvuilla tulivat osakkaiksi Osmo Larja , Saima Larja, Helmi Sampolahti ja Mikko Sisto. Osmo Larja tuli toimitusjohtajaksi ja Kalle Heinonen jatkoi sahanhoitajana. Yhtiön toiminimeksi tuli Pihlajaveden Saha Oy.

Vuonna 1949 saha uusittiin kokonaan. Vanhat koneet poistettiin. Tuli kaksi uutta tamperelaista raamia. Siirryttiin nelisahaukseen, jossa jätteiden osuus väheni. Saha toimi näin kuusi vuotta.

Syksyllä 1956 työpäivän juuri päättyessä palohälytys kaikui. Saha paloi toisen kerran perustuksiaan myöten. Kone- ja kattilahuone pelastui palosta. Tuuli kävi järvelle, joten lautatarha säilyi. Kesän lastauksetkin oli jo pääosin toimitettu. Vakuutukset vastasivat suurimman osan vahingoista.

Palon jälkeen alettiin välittömästi suunnitella ja rakentaa uutta sahaa. Vuoden 1956 loppu ja talvi 1957 olivat kiireistä rakennusaikaa. Kirvesmiehet rakensivat saharakennusta, asentajat asensivat koneita ja sähkötöitä samaan aikaan. Huhtikuun lopulla saha oli valmis ja sahaus alettiin. Saha oli hyvin suunniteltu. Tavaran siirto koneelta toiselle oli automatisoitu. Siihen aikaan lukeutui tämä keskisuuriin sahoihin. Siinä oli kaksi Karhulan Otso-pikakehää (raamia), hakkuri ja myöhemmin seulat. Jätepuu meni selluloosan raaka-aineeksi. Sahaus tuli kannattavammaksi, kun mm. kahdeksan henkilöä vapautui ripatyöstä. Sahalla oli oma generaattori, josta tuli sähkö, joten vierasta sähköä käytettiin vähän. Pienempi tukin kuorimakone vaihdettiin suurempaan 1962. Samoin tuli sähköllä kulkeva sahurin vaunu. Tavaran siirto ulkona tapahtui traktorilla ja tavaran tapuliin nosto "kiramalla".

Pihlajaveden Saha oli kaikinpuolin ajanmukainen sahatavaran tuotantolaitos. Mm. Työtehoseura lähetti jatkuvasti retkeilijöitä tutustumaan sahan menetelmiin. Itävallasta saakka kävi saha-alan asiantuntijoita.

Suurelle osalle väestä oli työtä ympäri vuoden. Saha kävi täydellä teholla 8-9 kuukautta. Välikuukausina oli useille sahan huolto-, metsä- ja muita töitä. Vuonna 1940, kun Pihlajavedellekin oli perustettu metsänhoitoyhdistys, metsänomistajat leimauttivat ja luettivat puut metsänhoitoneuvojilla ja näin alettiin ostaa leimikot neuvojan luvun perusteella, ja paljon ostajan aikaa vievää  mitta- ja lukutyötä jäi pois. 1950-luvulla tulivat moottorisahat metsiin ja tukinkuljetus oli siirtynyt osittain autokuljetukseen. Samoin vesikuljetus oli lopetettu. Lautatavaran kuljetus oli kokonaan autoilla. Sahalla oli kaksi kuorma-autoa, lisäksi vakituiset omilla autoillaan ajavat. Tukkien hankinta-alue oli Pihlajavesi, Liesjärvi sekä osa Multiaa.

Joitain määriä tavarasta meni kotimaan kauppaan, pääasiassa kuitenkin ulkomaankauppaan. Ostajina olivat Länsi-Saksa ja Englanti. Pienempiä määriä meni Hollantiin ja muualle. Agentuuriliikkeet hoitivat satamissa asiat. Sahausmäärä oli noin 3000 standarttia vuodessa. Pihlajaveden asemalla lastattiin sahan tavaraa noin 5-6 vaunua päivässä. Työväkeä oli vuosina 1960-63 noin kolmekymmentä sahauksessa, lisäksi metsä- ja kuljetustyöt.

Vuoden 1960 vaiheilla Larjat ehdottivat osakepääoman nostamista, koska yhtiön osakepääoma oli sen toimintaan nähden mitättömän pieni. Larjat korottivat osakepääomaa huomattavasti. Helmi Sampolahti ja Mikko Sisto eivät suostuneet ostamaan uusia osakkeita, ja näin heidän osutensa jäi verrattain pieneksi. Pihlajaveden Saha Oy:n omisti nyt käytännössä Larjan suku.

Pihlajaveden sahalla näytti ulkonaisesti kaikki menevän hyvin. Sahalla oli kaikki kunnossa, siistiä ja maalattua. Syvälään oli rakennettu kallis autotallirakennus sekä uusia asuntoja. Esimerkiksi syksyllä 1963 aseman ja sahan välisellä tiellä kävi iloinen vilske traktorien ja ja kuorma-autojen kilpaa ajellessa tavaraa asemalle. Pihlajavetiset olivat oppineet sahan toimintoineen kuuluvan luonnollisena sen kuvaan.

Yht äkkiä ympäristö totesi jotain olevan hullusti Pihlajaveden Saha Oy:llä. Vielä niihin aikoihin, kun pankit kiinnittivät myyntikieltoja lautataapeleihin, maalattiin sahan ulkorakennuksia ja viimeisteltiin viimeistä asuinrakennusta. Larja tarjosi jo Pihlajaveden kunnallekin ostomahdollisuutta, mutta näihin aikoihin ei vielä yhteiskunta tukenut liikelaitoksia.

13.12.1963 Pihlajaveden Saha Oy jätti konkurssihakemuksen ja 60 vuotta toimineen sahan toiminta lakkasi lopullisesti. Saamamiehet joutuivat kärsimään, monet yksityisetkin ja samoin Pihlajaveden kunta ja seurakunta. Saha jäi Kansallis-Osake-Pankin haltuun, joka sitten myi ja purki kaiken pois. Sahayhtiön laitokset ja kiinteistöt olisivat kyllä vastanneet velkojen arvoa, jos niillä olisi ollut vastaavaa käyttöä. Konkurssipesässä ne menettivät käyvän arvonsa.

Ulkopuolisille jäi selvittämättömäksi, mikä oli lopettamisen lopullinen syy. Olihan saha hyvässä kunnossa, hyvien liikenneyhteyksien ja raaka-aineen keskellä. Oliko todella taloudelliset kannattavuusvaikeudet kuten monilla piensahoilla. Oliko yhtiö joutunut liiaksi velkakierteeseen ja ajoivatko suurpankit sen ahdinkoon vai puuttuiko johdolta suunnitelmallisuutta ja halua jatkaa?

Eräs vanha maanviljelijä sanoi: "Me luotimme nuorempaan johtajaan kuten vanhempiinkin, mutta nähtävästi hän ei ollut luottamuksemme arvoinen."  Toimitusjohtaja puolestaan oli aikaisemmin sanonut, että hän yrittää antaa työtä tällaiselle joukolla, mutta Pihlajaveden kunta ei yhtään halua ymmärtää ja tukea, vaan vaikeinakin aikoina lyö harkintaverotuksella ym. Jos minä kerran vielä lopetan ja näytän pihlajavetisille... Toimitusjohtaja oli hyvin pidetty ja arvostettu henkilö. Kuitenkaan hän ei konkurssin jälkeen näyttäytynyt enää asiakkaille eikä paikkakunnalla, joten ihmisille jäi monenlaisia arveluita.

Sahan alue on sileänä. Kaunis Pihlajaveden ranta on vapaana näkyvissä. Monet katsovat tätä aikanaan valoisaa teollisuusaluetta haikein mielin.

Pihlajaveden Sahan työväki oli ollut pääasiassa omalta paikkakunnalta, pikkutiloilta, joilla olivat omat kodit. Osa työväkeä oli rakentanut uudet asunnot. 60 vuoden aikana oli monen alkuvuosina työssä olleen pää harmaantunut ja pikkupojat puolestaan kasvaneet miehiksi ja vastaamaan sahankin töistä.

Johtaja J.A. Sisto oli vaikuttava tekijä vuodesta 1916 noin vuoden 1945 tienoille saakka eli noin 30 vuotta. Samana aikana oli rouva Aura Sisto yhtiön kirjanpitäjä ja rahastonhoitaja. Sisto tunnettiin paikkakunnalla ahkerana, täsmällisenä, säästäväisenä ja ennen kaikkea vaatimattomana persoonana. Monia kaskujakin oli Siston säästäväisyydestä ja henkilöstä, jota vieras ei usein tahtonut johtajaksi tunnistaa. Rehellisyys kuului myöskin hänen luonnekuvaansa. Maanviljelys oli hänen erikoisharrastus. Monet paikkakunnan hyvät harrastukset saivat Sistojen ja Sahan kautta taloudellista apua. Aikanaan oli Pihlajaveden Saha kuin paikkakunnan pankki. Jokainen sai ajallaan sopimuksen mukaan tai muutenkin tarvitessaan. Siihen uskottiin ja luotettiin. Se oli osa Pihlajaveden perustekijöistä.

J.A. Siston rinnalle kasvoi Kalle Heinonen - työnjohtajaksi, sahanhoitajaksi. Loppuvuosina Heinosen työ oli läpivuorokautista. Hän johti kaikki työt sahalla, lastaukset, kulki illat pitäjillä metsäkauppoja tekemässä ja isäntien kanssa asioita järjestelemässä. Hän oli kaikkien: johdon, työntekijöiden, metsänomistajien käytettävissä. Hänen työkautensa kesti yhtiön lopettamiseen saakka eli yhteensä yli 30 vuotta.

Aikaisemmin oli uskollisena hevostenhoitajana ja hevosmiehenä Herman Järvinen. Vanhoja työmiehiä ja taaplareita olivat Jussi Heinämäki, Kalle Peräaho, Mäkikylän Kalle Heinonen, Frans Vuorenmaa, Kalle Hirvelä, Aapo ja Toivo Tuominen, Onni Ilmarinen ym. Koneenkäyttäjinä olivat Aleksi Koskinen, Toivo Järvinen, Toivo Mustonen ja Aarne Pirttimäki. Konehuoneessa oli asentajia, viilareita ja lämmittäjiä mm. Kalle Varvikko ja sitten poika Lauri Varvikko, Veikko Limmeri, Väinö Kanerva ym. Nuorempaa polvea olivat Tuomisen veljekset, Isoahot, Järviset, Olavi Kaakkomäki, Matti Taivainen, Tauno Kuusela, Heikki Leppänen jne. Toivo Lamminaho oli sahurina ja sahausvaununkuljettajana. Lisää pitkäaikaisia työntekijöitä olivat mm. Jalmari Järvinen, Eemeli Mäkinen, Kalle Kulmala, Senja Isoaho, Taito ja Helena Heinonen ym.

Alkuaikoina kulkivat Mäkikylältä Rintalan ja Mäkiahon miehet omilla hevosillaan lankun ajossa. Monet vuodet ja vuosikymmenet oli Sahan konttorissa P.J. Matomäki tuttu näky.  Tili- ja rahastonhoitajina oli pitemmän aikaa Saara Kotiranta ja Anja Heinonen. Mainittakoon, että loppuvuosina oli konttorihenkilökunta muualta tullutta.

Monen pihlajavetisen muistot liittyvät läheisesti Pihlajaveden Sahan yhteyteen. "Sahamme huutaa" sanottiin. Ei huuda enää.

Numero- ja asiatietoja antanut Kalle Heinonen
Tuntemuksen perusteella kirjoittanut Aino Korja

Aino Korjan historiikit -alkusivu

Kuvia sahalta 1960-luvulta, Erkki Kanerva

Kuvia sahalta, Eenok Lahti

Kuvia Saara Tuliniemen kokoelmista


Pihlajaveden sahan ensimmäinen palo 1923, Kuva Eenok Lahti


Miehiä ja hevonen, Sahanranta Kuva Eenok Lahti


Saha 1960-luvulla

Viimeksi päivitetty 15.09.2016 06:20