Aino Korjan historiikit -alkusivu

Muistatteko millainen oli Pihlajaveden maisema entisaikaan? Entisiä kaskimäkiä. Koivua, koivua, lehdikoita. Keväisin lintujen lokerrusta, käkien kukuntaa aivan kilpasilla. Monta käkeä yhtä aikaa helskyttelemässä. Oli Nionmäen koivikot, oli Mukulamäen koivikot, oli Letonmäen, oli Kursmäen jne. Kesällä sieltä tehtiin lehdeksiä. Lehtikerpoja, lehtihaasioita. Oli seitsemän haasiaa, kymmenen haasiaa ja korkeita, joihin lehtikervot annettiin pitkän puun nenässä. Metsässä olo tuoreen tuohen, tuoreitten lehtien tuoksua. Oli myöskin kovasti hyttysiä. Huilatessa tehtiin tuohesta huviksi vain marjatuohisia, vesilippoja jne. Eikä mistään vesi paremmalta maistunut kuin Nionmäen lähteestä uudesta liposta juoden, jos vielä lipon pohjalla oli muutama ahomansikka.

Kaadetuista lehtikoivuista tehtiin sitten valtion halkoja. Rautatiet ostivat vain määräsuuruista ja määrälaatuista koivuhalkoa vetureihin.

Millainen olikaan kirkkotie Mäenpäästä Kanervaan! Koivikkoa molemmin puolin, nurmikkoa tie. Keväisin äiti ja Lintulan täti lähtivät lasten kanssa haravoimaan tien puhtaaksi risuista ja roskista talven jälkeen. Se oli kesäinen tie. Siinä oli sunnuntaita ja pyhän tuntua.

1950-60-luvulla koivu julistettiin arvottomaksi. Metsämiehet vainosivat sitä. Oli saatava rahakkaampaa, oli hävitettävä koivikot. Tilalle havupuuta. Mäet ovatkin muuttuneet tummiksi havumetsiksi. Vielä kuitenkin koivukin sitkeästi kohottaa yksilönä joukossa kauniin, valkean vartensa. Vielä se ainakin kartanopuuna on säilyttänyt valoa, kesää, herkkyyttä.

Vieläkin kevätlinnut laulavat. En tiedä, onko niiden ääniasteikko rajoittuneempi kuin menneinä vuosikymmeninä. Vielä 1971 joku yksinäinen käen kukahduskin keväällä kuuluu. Taitaa toinen käkikin jostain kaukaa vastata. Punatulkku ei ole koivikoitten lintu. Se ilmestyi 1920 tienoilla syksyisin suurina parvina pihapihlajiin. Sitten se hävisi myöhemmin pitkiksi ajoiksi. 1969 tienoilta on jälleen saanut Koipijärvenkin rannoilla iloita sen kauniista väreistä syksyisinä päivinä.

Oli niissä keväisissä koivikoissa vielä muutakin. Oli karjaa, karjankellon kilkatusta. Kylän karjat kävivät yhteisissä metsissä laitumella, niissä kaskimäkien ruohikoissa. Syntyi kellojen sinfonia lehmänkellon, vasikankellon, lampaankellon ja hevosenkellon soidessa yhteen. Lapsetkin tunsivat, mikä oli oman karjankellon ääni, mikä kello kuului Järvenpään, Männistön, Hietalan, Järvisen tai Uotilan lehmälle. Lehmä oli joka mökissä ja torpassa. Se oli lapsille ravinnon antaja. Miehet ja naiset niittivät heinää puskien ja ojien pientareilta sekä riipivät lehtiä talven varaksi.

Iltaisin ja ruoka-aikoina Mäenpään, Kaakkomäen, Vaajamäen ja Leppälän ruokakellojen ääni kaikui mäkien ja koivikoitten yli.

Pienasumuksien lehmät hävisivät 1940-50-luvuilla. Talojen karjat kävivät pelloilla. Ei tarvittu enää karjankelloja. 1971 ovat jo usean talon pellot karjasta tyhjät. Kunkahan monella pellolla tulevaisuudessa lehmiä käyskentelee?

Aino Korja (kirj. 1971)

Aino Korjan historiikit -alkusivu