Kun Huovinen Valkeajärveltä biisamin sai

Eine Joutsijoki

Talo seisoo jokitörmällä. Sen editse juoksee kylätie, kylään, jota ei enää ole. Jokelasta, Raitamäestä, Aittoselta, Takalasta ja Hautasesta ovat ihmiset lähteneet, vanhemmat tuonilmaisiin, nuoremmat muualle.

Valkeajärven Jokiahon historiasta löytyy palanen suomalaista kulttuurihistoriaa; kirjailija Veikko Huovinen oli talvisodan aikana talossa evakkona.

Syksyllä 1939 Jokiahon omisti vaasalainen Helmisen perhe. Talossa oli peltoa, lehmiä, vähän metsääkin. Vakuutusjohtaja Helminen ei ehtinyt taloa hoitaa. Pehtori ja emännöitsijä pitivät tilasta huolta.

Sota-aikana Keski-Suomi sopi hyvin rajan kansan ja kaupunkilaisten pakopaikaksi. Silloin Jokiahokin otti vastaan sotkamolaisen Huovisen väen. Pysäkille tulivat Jokiahon rouvan sisar Rosa Huovinen ja nuoret herrat Pentti Huovinen ja Veikko Huovinen. Metsänhoitaja itse sai komennuksen Oulun piirikonttoriin.

Valkeajärvi, yksi Pihlajaveden kylä, oli noihin aikoihin vilkas ja väkirikas paikka. Pysäkillä oli useita rautatieläisiä perheväkensä kera. Koulu, kaksi kauppaa ja kaksi metsäkämppää tekivät ’’Valakeejärvestä’’ eloisan. Kun tähän menoon laskettiin evakot mukaan, pysäkki eli aineellisesta puutteesta huolimatta kukoistuksensa aikaa.

Jokiahoon pyrkivän on Valkeajärveltä päin tullessaan ylitettävä Martinjärvestä kohden Kattilakoskea juokseva Masojoki.

Jokitörmän talon nykyinen isäntä on Helge Lahtinen. Vanhan talon lähettyvillä on useita Lahtisen suvun lomamökkejä. Vanha riihi on poissa. Joen yli kulkeva silta on saanut komeat kaiteet.

Nuoret tarzanit Jokiaholla

– Elämä oli hieman yksitoikkoista. Me pojat hiihtelimme läheisissä metsissä. Odottelimme lentokoneita, jotka suuntasivat Vaasaan. Kerran näimme Pysäkillä venäläisen lentokoneen junanvaunussa. Sieppasimme siitä pellinpalasen. Se oli olevinaan suurikin aarre.

Huovinen muistaa myös Valkeajärven riistarikkaat metsät. – Usein hiihtoladulle pyrähti kanalintu. Olin niihin aikoihin kaksitoistavuotias. En metsästänyt, mutta biisamin sain. Jokiahon pehtori vei katiskan joen sillan alle sulaan. En muista, saimmeko kaloja, mutta biisami sieltä tuli. Kun palasimme Sotkamoon, myin nahan ja tunsin itseni rikkaaksi.

Itärajan vaaroilta tulleet evakot ihmettelivät pihlajavetisten vuoria. – Ei meillä moisia nyppylöitä vuoriksi nimitetty.

Talon ulkorakennus tarjosi pojille monta leikkipaikkaa. – Sidoimme naruja ulkorakennuksen kattoon. Leikimme siellä tarzania, kirjailija kertoo.

Jokiahoa hallinnut Elsa Helminen, Huovisen pojille Elsa-täti, vaikutti pojista hieman pelottavalta.

’’Elsa-täti, vakuutusjohtajan rouva, oli rehevä ja dominoiva nainen. Pelkäsin häntä. Kun hänen poikansa kornetti Heimo Helminen, kaatui Terenttilässä, täti purki kauheaa vihaansa ja katkeruuttansa kovin sanoin. Hän sanoi vielä tekevänsä uuden pojan, vaikka hän oli varsin iäkäs. Kun kerran syötiin lihakeittoa, hän nakkeli olkansa yli luut pitkin lattiaa koiralle. Sitä temppua minä ihailin.’’ Muun muassa näin kirjoittaa Huovinen muistelmateoksessaan Muina miehinä, WSOY 2001,Valkeajärven ajastaan.

Rajalan poikien kaverina

– Niitä halstrattiin hiilloksella. Söin ja paranin. En tänäkään päivänä tiedä, miten tuoreet silakat onnistuttiin saamaan kelvollisina Keski-Suomeen, Veikko Huovinen kertoo.

Evakkolapset löysivät ikäistään seuraa Herralan talosta. Sitä hallitsivat Rosenlewin piirimies E.B. Rajala ja vaimonsa Aili. Perheen pojat, Paavo ja Pekka, olivat Huovisen poikien seurana.

– Pelasimme usein kirppua. Se oli siihen aikaan uusi peli.

Toinen leikkikaveri, arkkitehti Pekka Rajala muistelee Huovisia äskettäin julkaistussa Valkeajärven kyläkirjassa.

Radio oli Jokiahon evakoille yhdysside kotiseutuun. – Kuuntelimme tarkasti uutisia. Kun venäläiset voitettiin Suomussalmella, hurrasimme reippaasti, kirjailija muistaa.

Huoviset viipyivät Valkeajärvellä talvisodan ajan. Sen jälkeen kirjailijan alku lähti kotiin Sotkamoon biisami ja pellinpalanen taskussaan.– Ei ole vielä takaisin tullut.