Pihlajaveden ala-aste   Keuruu

PIHLAJAVEDEN VANHA ERÄMAAKIRKKO

Vuonna 1560 nykyisen Pihlajaveden kappeliseurakunnan alue oli osa 6000 neliökilometriä kattanutta Åremarcken seurakuntaa, jonka nimeksi muutamaa vuotta myöhemmin muutettiin Ruovesi. Siihen kuuluivat nykyinen Ruovesi, Kuru, Virrat, Ähtäri, Pihlajavesi, Keuruu, Multia, Mänttä ja osia Vilppulasta. Nämä perustettiin myöhemmässä vaiheessa omiksi seurakunnikseen; vuonna 1630 syntyi Keuruun seurakunta, johon kuuluivat silloin myös Pihlajavesi, Multia, Mänttä ja em. Vilppulan alueet. 1700-luvun puolivälissä, kun Pihlajaveden miehet päättivät oman kirkon rakentamisesta, Pihlajaveden kylä oli siis osa Keuruuta, kuten nykyäänkin, mutta ei oma seurakuntansa, ei edes kappeli. Omaa pappia sillä ei ollut, eikä siten omaa kirkkoakaan, mikä noina aikoina merkitsi vakavaa puutetta erottaessaan pitäjän sivistyksestä. Kirkkomatkat olivat yhä pitkät Keuruulle, vaikka toki jo lyhentyneet niistä, joita uudisasukkaat joutuivat tekemään Ruovedelle ja aina Pirkkalaan asti.

Pihlajaveteläiset päättivät korjata tilannettaan, ja tuomiokapitulilta, joka sijaitsi Turussa, anottiin lupaa kirkon rakentamiseen. Se saatiin kuitenkin vain saarnahuoneen pystyttämistä varten, ja niin pyhäkkö päätettiin tehdä kirkoksi asti luvatta. Urakaan ryhtyi kymmenen talollista ja neljä torpparia. Rakennusmestariksi saatiin kuuluisa Matti Pärnä- Åkerblom, jonka merkki on vieläkin kirkon räystäslaudassa, maasta katsoen väärin päin oleva M-kirjain. Rakentajan kerrotaan sanoneen, että taivaasta on päin on tärkeämpää nähdä, kuka kirkon teki! Kirkon paikka valittiin silloisen asutuksen kannalta keskeisen sijaintinsa vuoksi, ja erämaakirkko siitä on tullut vasta ajan myötä - mielessä ei siis ollut pitää omin päin pystytetty temppeli piilossa. Metsää riitti ympärillä kymmeniä, jopa satoja kilometrejä joka suuntaan, ja rakennustarvikkeet löytyivät läheltä; Pihlajavesi on vanhaa pirkkalalaisten nautintaan kuulunutta eräaluetta.

Rakentajat saapuivat paikalle vappuna 1780, tuohikonteissaan leipää, suolattua kalaa ja lihaa, talkkunaa ja kaljaa. Koko kesä rakennettiin, työmiehet olivat jatkuvasti paikalla, kunnes kirkko oli valmis. Vain heinäaikaan heille suotiin viikon mittainen loma. Tornin viirissä olevasta vuosiluvusta 1780 on päätelty, että se kertoisi rakennustöiden alkamisesta, ja valmistumisvuosi olisi 1781. Keuruun rovasti, Abr. Indrenius kirjoittaa kirkon valmistumisesta kirjeessään tuomiokapitulille kuitenkin vasta kesäkuussa 1782, joten tätä vuotta lienee syytä pitää lopullisena valmistumisvuotena.

Yksi rakennusmiehistä menetti henkensä pudottuaan kirkon katolta. Hänet on tiettävästi haudattu putoamispaikalle pääoven eteen, portin oikealle puolelle. Tarina kertoo siunauksen toimittaneen papin vakuuttaneen, ettei hautakumpu tulisi koskaan laskemaan - se on jäljellä vieläkin, osittain käytävällä.

Edellä mainitussa kirjeessään Keuruun kirkkoherra Indrenius käytti kirkosta vielä nimitystä saarnahuone, ja anoi lupaa sen vihkimiseksi käyttöönsä. Tuomiokapituli katsoi rakennetuksi tulleen kuitenkin oikean kirkon ilman lupaa, ja eikä myöntynyt nytkään - lupa tuli vain hautausmaan vihkimiseen. Kirkkoa käytettiin sitten ilman, että sitä oli sellaiseksi vihitty, vuoteen 1787, jolloin vihkiminen jumalanpalveluspaikaksi lopulta toimitettiin. - On huomattava, että pihlajaveteläiset tekivät kirkkonsa kokonaan omilla varoillaan. Tuolloin oli tavallista, että kirkonrakentamiskustannuksiin anottiin yli maan kerättävää kolehtia, ja niinpä Keuruullakin kerättiin joskus kolehteja jopa Ruotsin kirkoille. Oman syrjäkylän kirkkoa varten sitä ei kerätty kertaakaan, eikä hanketta avustettu muutenkaan, jos sitä sitten pyydettiinkään. Tästä huolimatta ne tarvikkeet kyettiin hankkimaan, jotka piti ostaa (mm. ikkunalasit ja naulat, jotka ostettiin Ruotsista), ja palkat maksettiin niin kuin oli sovittu. Jopa kirkkoon saatiin kellokin. Sen hankki Sällin talon isäntä, Parta-Sälli, joka tuli tunnonvaivoihin, kun oli jättäytynyt hankkeen ulkopuolelle. Hän lähetti poikansa hakemaan kelloa Turusta, minne se oli Ruotsista saapunut, mutta itse hän tällä välin kuoli. Uudella kellolla soitettiin ensimmäiseksi kuolinkellot sen lahjoittajalle!

1820-luvulle asti Pihlajavedellä ei ollut omaa pappia, vaan Keuruun papit kävivät pitäjässä joka kolmas tai neljäs pyhä. Ensimmäinen Pihlajaveden oma pappi oli kappalainen Anders Johan Gummerus.

Vuonna 1844 pidettiin Pihlajavedellä ensimmäinen nk. rovastintarkastus Orivedeltä tulleen tohtori Edvard Bergenheimin toimesta. Tarkastuksessa todettiin kirkko pimeäksi, ahtaaksi, huonoista tarvikkeista kelvottomasti rakennetuksi, nurkistaan mädäntyneeksi, ja uusi kirkko määrättiin rakennettavaksi. Pihlajaveteläiset käyttivät kuitenkin vanhaa temppeliään vielä n. 25 vuotta, ennen kuin tuomiokapitulilta tullut uhkaus pakotti rakentamaan uuden. - Meidän päivinämme kirkko voidaan todeta erityisen hyvistä tarpeista poikkeuksellisella taidolla rakennetuksi, eikä sen rakenteensa puolesta voida odottaa tuhoutuvan vielä satoihin vuosiin! Sen verran rovastintarkastus kuitenkin sai aikaan, että syystäkin pimeäksi mainittuun kirkkoon tehtiin yksi ikkuna lisää, tyyliltään muista poikkeava valaisemaan saarnatuoli sen yläpuolelta.

Kun uuden kirkon rakentaminen tuli ajankohtaiseksi, anottiin jälleen tuomiokapitulilta lupaa, tällä kertaa vanhan kirkon purkamiseksi uuden rakennustarpeiksi. Taaskaan ei lupaa myönnetty anottuna, vain lattia, penkit ja sisäkatto saatiin viedä. Näin revityistä aineista kelpasi tarkoitukseensa vain pieni osa, joka käytettiin uuden kirkon parvekepenkeiksi. Suuri osa huutokaupattiin ja päätyi asuintalojen lattiapalkeiksi tai polttopuuksi.

Tämän jälkeen kirkko jäi vuosikymmeniksi heitteille. Sisusta oli kuljetettu Pihlaisselän toiselle puolelle, missä korkealla mäellä kohosi uusi, kaunis kirkko, pienehkö sekin. Pärekatto lahosi, ja nykyään seinissä näkyvät, kosteuden aiheuttamat valumisjäljet ovat peräisin tältä ajalta, kuten myös tummuneet nurkat. Kaikki ikkunat rikottiin, ja arvokas lyijy, josta oli puutetta, tarttui pikkupoikien mukaan ikkunanpuitteista.

Kirkon alennustilan ajalta on kerrottu hauskaa tarinaakin. Rakennuksen jäätyä heitteille sitä väliin kohdeltiin törkeästi vastoin sen alkuperäistä tarkoitusta. Kulkurit ja muut kodittomat pitivät sitä yöpaikkanaan. Kerran oli kuuluisa pihlajaveteläinen, Hömppä-Aapo, monien vielä muistama kulkuri tai kylähullu, osunut reissuillaan kirkkoon nukkumaan helteisenä kesäpäivänä. Viinikellari, johon käydään sakariston lattiassa olevasta luukusta, on kesälläkin mukavan vilpoinen. Samalla kertaa kirkkoon tuli pelaamaan korttia muutamia uittomiehiä, joilla oli "vonkapäivä" eli vapaapäivä työmaaltaan lähellä kirkkoa, nykyisen Virransillan seutuvilla. Hömppä-Aapo heräsi kellarissaan kovaääniseen pelaamiseen, ja nousi jalkeille luukun kautta. Kun miehet näkivät suuren, mustan ja karvaisen miehen nousevat kirkon lattiasta, jäivät kortit ja rahat siihen. Hömppä-Aapo juoksi pakenevien miesten perään ja huusi olevansa ihminen hänkin, mutta uittomiesten askel Aapon kertoman mukaan vain piteni. Kirkon lattialle unohtunut irtaimisto jäi hänelle itselleen.

Lopulta hylätystä kirkosta päätettiin luopua kokonaan ja sitä tarjottiin ostettavaksi ja pois purettavaksi. Tässä vaiheessa - vuoden 1930 aikoihin - joku heräsi huomaamaan liian arvokasta olevan häviämässä, ja vaikka hirsille oli jo ostajakin löydetty, kauppa peruttiin ja kirkko restauroitiin. Lattia rakennettiin uudelleen, samoin sisäkatto ja penkit, alkuperäisen mukaisiksi. Vanhaa lattiaa on jäljellä sakaristossa ja eteisessä. Alttari on sekin rakennettu uudelleen entistämisen yhteydessä, mutta saarnatuolin yläosa on vielä alkuperäinen - sen oli niin tukevaa tekoa, että sitä eivät uuden kirkon rakentajat olleet saaneet irrotetuksi! Pärekatto vaihtui paanukatoksi, ja nykyään kirkossa on tornia lukuunottamatta lautakatto, joka on rakennettu 60-luvulla. Alkuperäisten tarpeiden lujuudesta kertovat sakariston ja eteisen leveät lattialankut, jotka on kiiloilla halkaistu suurista puista ja jätetty melkein höyläämättömiksi. Sakariston ovi on tehty yhtä leveistä puista, joita on tarvittu vain kolme! Tukevasta rakenteestaan, mm. hirsien lukituista salvoksista johtuen kirkko on edelleen koettelemustensa jälkeenkin suoraryhtinen.

Sakariston seinällä on vielä tallella kirkon ensimmäinen kolehtihaavi. Edelleen vanhaa irtaimistoa ovat virsinumerot, uhriarkku ja seinässä kinteästi oleva eräänlainen henkari messukasukalle. Häpeäpenkin paikka on jumalanpalveluksissa ollut käytävien risteyksessä keskellä kirkkoa. Siihen tuomittiin pieninä pidetyistä rikoksista, isompia varten on kirkon eteisessä nähtävillä jalkapuu. Jostain syystä viimemainittua käytettiin Pihlajavedellä viimeisen kerran vielä vuonna 1850, vaikka sen käyttö oli lopetettu jo paria vuotta aiemmin. Eteisessä seisoo käsi ojossa myös vaivaisukko. Pääoven alkuperäinen lukko rikkoutui vasta kesällä 1984.

Kirkossa ei ole koskaan ollut minkäänlaisia maalauksia, sillä niihin eivät rakentajien varat enää riittäneet. Maalia löytyy vain virsitauluista ja puisesta, valkoisesta rististä. Nykyään voidaan sanoa tämän olleen vain onneksi, sillä puhdas puupinta tekee Pihlajaveden Erämaakirkosta poikkeavan muihin vanhoihin kirkkoihin nähden - myös elämyksenä kirkkovieraalle. Lämmitystä ei ole myöskään koskaan ollut, eikä urkuja. Virsisäestys tapahtuu nykyään urkuharmonilla.

Merkillisin yksityiskohta kirkossa on joukko varjoja sivulaivan seinissä. Jokaisen sivuosan penkin päässä on seinässä tumma, tietystä kulmasta katsottuna selvästi erottuva ihmishahmoinen, aavemainen varjo. Selitystä hahmojen synnylle ei tunneta, mutta niiden on arveltu kehittyneen kirkkoväen nojatessa seiniin. Kun kirkkomatka oli pitkä, ehtivät sen aikana talvisin paksut, usein lammasnahkaiset vaatteet lumettua ja kostua, ja myös kesäinen sade kasteli toisinaan vaatteet. Kosteutta lisäsi myös täyden kirkon hiljalleen kohoava lämpötila. Kosteista asusteista olisi sitten jäänyt aikaa myöten tumma jälki puuseinään. Selitys ei ole välttämättä oikea, mutta tällä tietoa lähinnä tämänpuoleisia malleja. - Matkan vaikeuksista ja jumalanpalvelusten pituudesta huolimatta ihmiset tuolloin kävivät kirkossa niin, että penkit täyttyivät kirjaimellisesti ääriään myöten siellä, missä penkit ulottuivat seinään asti.

Kaiken kaikkiaan kirkossa nyt näkyvissä oleva irtain omaisuus on huomattava verrattuna erääseen vanhaan asiakirjamerkintään, jonka mukaan kirkon kalusto käsitti yhden Raamatun, kaksi virsikirjaa, kirkonkellon ja herätyssauvan!

Erämaakirkon ulkopuolelle perustettiin hautausmaa, joka siis vihittiin käyttöön ennen kirkkoa. Nykyään sen tunnistaa lukuisista kummuista ja muutamista harvoista hautamuistomerkeistä, joiden joukossa on mm. kappalaisen Johan Michael Bergrothin (16.3.1806-25.2.1842) rautainen risti sakariston päädyssä. Hän oli aina 1980-luvulle saakka ainoa Pihlajaveden pappi, joka oli haudattu oman seurakuntansa multiin. Sen lähettyvillä on nuoren Karl Nauklerin (1846-1868) luonnonkivinen
hautamuistomerkki, johon on kaiverrettu viittaus raamatunkohtaan: Jes. 41:17. Naukler oli samannimisen Pihlajaveden kappalaisen poika, teologian ylioppilas, joka sairastui vajottuaan puhujamatkallaan heikkojen jäiden aikaan suohon ja menehtyi pian. Entistämistöiden yhteydessä on pihalta kerätty kaatuneita, puisia hautamuistomerkkejä, joita on nähtävillä kirkon eteisessä, pääoven vasemmalla puolella olevassa pienessä asehuoneessa. Kesällä 1984 kirkkomaalla paljastettiin Vanhan kirkon juhlan yhteydessä suurina katovuosina nälkään kuolleiden muistomerkki joukkohaudan paikaksi oletetun painauman reunalle kirkon pohjoispuolella, suurten kuusien alla.

Kirkon pihalla säilytetään katoksessa yhtä Pihlajaveden vanhoista kirkkoveneistä, joita täällä parhaimmillaan oli seitsemäntoista eri kyläkunnilla. Se on Riitaperäisten vanha vene, nimeltään "Leimu". Vene on 8-hankainen ja vähän yli kaksitoista metriä pitkä. Sitä ei ole käytetty alunperin Erämaakirkolle matkatessa, mutta Pihlaisselällä kuitenkin. Erämaakirkkohan ei sijaitse aivan järven rannassa, ja yleisemmin veneillä matkaa tehtiin vasta uuteen kirkkoon. "Leimua" on viimeisen kerran käytetty tiettävästi v. -47.

Nimitys "Erämaakirkko" on alkanut yleistyä vasta viime vuosina. Pihlajaveteläisille itselleen kirkko on tutumpi "Vanhan kirkon" nimellä. Uudempi nimitys perustuu kirkkoon johtavan tien muutama vuosi sitten saamaan nimeen; toisaalta se on kirkon luonnetta ja poikkeavuutta hyvin kuvaava sellaisillekin, jotka eivät aiemmin ole paikkaa tunteneet. Samanlaista erämaata Pihlajavesi ei toki enää ole kuin se oli kirkon rakentamisen aikoihin, vaikka pyhättö edelleen seisoo metsän keskellä. Hämeestä, Pohjanmaalta ja Savosta käsin aikoinaan asutettu pitäjä on nykyäänkin "korpikylä", mutta metsät ovat kirkonkin ympäriltä vähentyneet ja tiettömien taipaleiden aika on jäänyt. Alkujaan kirkko on palvellut "lähiseutujen" 292:a asukasta - nyt siellä vierailevat pitäjäläisten lisäksi lukuisat kesäasukkaat ja turistit. Kirkon oven pielessä on naulassa avain kenen tahansa tulla hiljentymään metsän keskelle, Jumalan kohtaamiselle erotettuun paikkaan myös, vaikkeivät korvesta kaikuisikaan kellon soitto kutsuna tulla.

Erämaakirkko on yhä Pihlajaveden kappeliseurakunnan jumalanpalveluskäytössä kesäisin, minkä lisäksi siellä on järjestetty konsertteja. Kirkko on myös hyvin suosittu ns. vihkikirkkona. Talviseen aikaan se on kuitenkin auki tai muuten käytössä vain poikkeustapauksissa. Näin tapahtui mm. silloin, kun muuan tammikuussa Pihlajavedelle vihittäväksi tullut pariskunta halusi aloittaa taipaleensa Erämaakirkossa. He tulivat paikalle reellä, ja vihkiminen toimitettiin kahdenkymmenenviiden asteen pakkasessa!

"TERVETULOA TÄNNE PIHLAJAVEDEN ERÄMAAKIRKKOON!"

Jarmo Paananen
kappelin pappi
Pihlajavesi,   kevät 1997

Erämaakirkon esittely perustuu kirkon pitkäaikaisten oppaiden, Kalle Heinosen (k. -93) ja Pentti Kokinmäen kertomaan. Tietoja on täydennetty mm. Pihlajaveden entisen kirkkoherran, rovasti Väinö I. Suomisen kirjoittaman "Pihlajaveden seurakunnan historian" avulla.      

Pihlajaveden ala-aste   Keuruu